Tämä osa on siis täällä... Kaikki on nyt ihan erilaista, jouduin tekemään kaiken uudelleen. Ja varmaan olettekin jo lukeneet onnistuneesta mokastani ja ensikerralla lupaan että kaikki on vielä erilaisempaa. Hitsi, nyt nuo näyttää tältä, sitten tuolta ja kohta vaikka miltä. Ärsyttävää. Mä kirjotin puolet tästä viime yönä joskus yhden aikoihin, älkää ihmetelkö jos on... tökkivää ja outoa. Ja hihkaiskaa jos saatte jotain selvää, mä annan teillä lopulliset selvitykset kaikesta mitä nyt tapahtuu 11. luvussa, siellä Martilla on juttutuokio päällä. Mutta eipä mennä nyt mihinkään ihmeempiin. Ensi lukua saatte odottaa, tämän lupaan. Ensinnäkään mulla ei ole ladatut edelleenkään kasassa, tuntuu olevan sula mahdottomuus päästä joskus pelaamaan Simssiä. Ja mä latasin uusia, upeita ladattavia, niitäkin pitää soveltaa johonkin, eli kaikki tulee näyttämään ihan erilaiselta... Älkää valittako jos seuraavaan kestää, mulla on seuraavassa jaksossa, joka alkaa ensi viikolla, joka päivä kolmeen koulua. Hurraa. Ja mä en vaivautunut lukemaan tota tekstiä uudelleen, ilmoittakaa kirjoitusvirheistä ja muusta. Ihan mistä vaan, mikä jäi epäselväksi.
Ja köh köh... Kuvat on... öhöm... hieman heikompilaatuisia? Lupaan korjata tämän! Ensiluvussa on taas hyviä kuvia! Ja mä sitten olen todellakin kirjoittanut tosta puolet puoliunessa puolenyön jälkeen! Eli joo, tämä luku on pohjanoteeraus, mietin ettei tätä olisi edes kannattanut laittaa tänne....

"Arvasinkin että pääsyt siihen tulokseen", Martellos lausahti tyytyväisenä. Hän otti pöytänsä reunalta pienen kellon ja helisti sitä. Maraleia piteli korviaan. Niin pienestä tiu'usta lähti yllättävän kova ääni. Ovi avautuikin melkein saman tien ja sisälle astui tylyn oloinen, naisihminen, puku ja ulkomuoto näyttivät siltä että tämä olisi ollut palvelija. "Kutsuitte herra", nainen sanoi värittömällä, kitisevällä äänellä. Aluksi Maraleia ajatteli, että eihän nykyaikana enää ollut palvelijoita tai sellaisia... Mutta tosin Martelloksenkin puku ja sisustus viittasivat vahvasti siihen, että he eivät olleet enää sillä ajalla millä Maraleia oli syntynyt ja kasvanut. Olivatko he menneisyydessä..?

"Minä lupasin jäädä tänne, mutta päästäthän muut pois", Maraleia kysyi jo rohkeammalla äänellä, yrittäen kerätä itseluottamusta. "Sanoin jo, että se toinen tyttö jää tänne ja äitiäsi minulla ei ole mitään syytä päästä pois, hän voi... hmm... toimia sopivana kiristyskeinona jos keksit jotain minun kannaltani epämieluisaa. Mutta sitä poikaa minä en tarvitse mihinkään, menkööt", Martellos tuumi. "Saanko tavata äitini? Minä... Minä en muuten tee mitään", Maraleia takelteli. Martellos mietti hetken. "Sovittu, olisit muutenkin nähnyt ennemmin tai myöhemmin äitisi. Mutta en takaa että pidät näkemästäsi", Martellos myöntyi, äänikään värähtämättä.

 

 

"Mutta kutsuin rouva Boundellin tänne, että hän esittelisi sinulle huoneesi ja tekisi ulkonäöllesi jotain. Tuo yöpaita on säädyttömän lyhyt", Martellos tokaisi ja viittasi Maraleiaan päin. Maraleia punastui, vaikkei hänellä olisi ollut omasta mielestään edes mitään syytä siihen. Mitä tämä Martellos valitti, miten hän olisi muka voinut vaihtaa vaatteita. Mutta se oli ainakin käynyt selväksi, että he eivät olleet enää nykyajalla. "Rouva Boundel, olkaa hyvä ja viekää neiti hänen huoneeseensa ja etsikää hänelle sopivaa päälle pantavaa", Martellos määräsi ja kääntyi huoneeseen tulleeseen palvelijaa kohti. "Selvä herra", nainen sanoi ja nyökkäsi. Maraleia nousi ylös, tietämättä oikeastaan mitä hänen piti tehdä. "Seuraa rouva Boundelia ja tee mitä hän käskee", Martellos komensi ja näytti siltä kuin hänellä ei olisi enää ollut mitään sanottavaa.

 

 

Rouva Boundel johdatti Maraleiaa pitkin sokkeloisia käytäviä pitkin. He nousivat useat portaat ylös ja Maraleia ajatteli jo, etteivät he koskaan pääsisi perille. Hän eksyisi auttamatta täällä, ehkä se oli tarkoituskin?

 

 

Viimein he pysähtyivät eräille isoille parioville ja rouva Boundel avasi ne. "Neiti on hyvä ja menee edeltä. Tässä on teidän huoneenne, jonka herra valitsi teitä varten", rouva Boundel sanoi ja viittasi Maraleiaa astumaan sisään. Maraleia käveli rouva Boundelin ohi hieman epävarmana, millainen huone mahtaisi olla. Häntä odotti järkytys. Ei siksi, että huone olisi ollut niin kamala, vaan siksi että se oli niin loistelias. Maraleia oli asunut koko elämänsä enemmän tai vähemmän purkuvalmiissa asunnossa, tämä oli aivan uutta hänelle. Ja aivan oma huone! " Tämä... Tämä on upea", Maraleia henkäisi ihastuneena. "Herra sisusti sen nimenomaan teitä varten", rouva Boundel kertoi ja salli jo itsensä hieman hymyillä.

 

 

"Sitten valitsemme teille jotkut sopivat vaatteet", rouva Boundel sanoi ja avasi upeasti käsinmaalatun vaatekaapin ovet. "Vaatteet? Onko siellä minun kokoani?" Maraleia ihmetteli. "On täällä, nämä on suunniteltu juuri neidin ikäisille. Herra teetti nämäkin vaatteet varta vasten teille, hän on todella valmistautunut neidin vierailuun", rouva Boundel sanoi. "Herrasta puhutaan kyllä mitä vaan, mutta minusta hänellä on kultainen sydän", rouva Boundel huokasi. Maraleiaa epäilytti. Kultainen sydän? Martelloksella? Tuskinpa, Maraleia ei nähnyt tässä mitään kultaista, tämä oli juuri kiristänyt häntä, hänen oli pakko jäädä tänne. Vierailu? Tämä ei todellakaan ollut mikään kepeä vieraskäynti.

 

 

Rouva Boundel viikkasi jonkun mekon odottamaan ja käveli sitten toiselle, pienemmälle ovelle, jonka Maraleia totesi johtavan kylpytiloihin, kurkattuaan sisään. Vesi oli kannettu- tai miten se mahdettiinkaan tuoda, Maraleia ei oikeastaan tiennyt- valmiiksi kylpypaljuun ja se höyrysi houkuttelevasti. Siitä oli kauan, kun Maraleia oli päässyt lämpimään kylpyyn... "Vesi vaikuttaisi olevan juuri sopivaa", rouva Boundel totesi kokeiltuaan kädellä veden lämpötilaa. "Kylpekää rauhassa ja tulkaa sitten takaisin huoneeseenne, odotan teitä siellä vaatteiden kanssa ja autan teitä pukeutumaan."

 

 

Maraleia nyökkäsi ja odotti että rouva Boundel lähtisi pois, ennen kuin tipautti päivän aikana likaantuneen ja rähjääntyneen yöpaidan päältään ja astui hymyillen kylpypaljuun. Vesi oli ihanan lämmintä, tuntui ylelliseltä. Tähänhän voisi melkein tottua, Maraleia ajatteli mielissään, mutta pudisti päätään melkein heti tuon ajatuksen jälkeen. Hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä täältä pois, Teiliakin oli täällä... ja äiti. Miten he kaikki pääsisivät pois täältä? Ja eiväthän he edes olleet nykyajassa, missä Maraleian koti ja isä olivat..? Maraleia mietti huolestuneena, mutta antoi pian itsensä rentoutua ja höyryävän lämpimän veden huuhtoa kaikki murheet hetkeksi pois.

 

 

Maraleia pukeutui yöpaitaansa uudelleen, kun ei muutakaan keksinyt. Hän käveli epävarmoin askelin, vesi hiuksista tippuen kylpytilojen ovelle ja kurkkasi varsinaiseen huoneeseensa sisälle. Rouva Boundel istui sirolla sohvalla, miettien jotain.

 

 

"Ai, neiti tuli jo. Autanko teitä pukeutumaan vai pukeudutteko itse?" hän kysyi ja ojensi Maraleialle mekkoa. Se oli kauniimpi kuin mitä Maraleia oli koskaan nähnyt, sellainen josta hän oli joskus pienenä unelmoinut. "Ei tarvitse, kyllä minä osaan itsekin pukeutua", Maraleia naurahti vaivautuneena. "Selvä, lähden nyt pois, mutta neiti voi kutsua minua jos tarvitsee jotakin. Yöpöydällä on kello", rouva Boundel sanoi ja lähti ulos ovesta. Maraleia huokasi helpotuksesta ja puristi vaaleanpunaista unelmamekkoa rintaansa vasten. (Hitto, mitkä hiukset... O__O)

 

 

Myöhemmin Maraleia ihaili mekkoa peilistä. Se oli kuin tehty häntä varten ja se oli kaunis kuin mikä. Paitsi että vanhanaikainen, mutta Maraleia oli tullut siihen johtopäätökseen että hän todellakin oli jossain menneisyydessä, vaikka Martellos ei ollut vaivautunutkaan sanomaan sitä. "Mitenköhän Teilia ja Scaro jaksavat? Onko Scaro enää täällä? Mitä heille kuuluu?" Maraleia mietti ääneen, hyvin huolissaan. Hän oli yksin, eikä edes tiennyt missä. Huone oli toki upea ja loistelias oikein vanhanaikaiseen tyyliin, mutta Maraleia tajusi heti että se oli kylmä, siinä ei ollut kodin lämpöä. Ikkunoista näkyi vain kaukaisuuteen ja toiselta puolelta kartanon sisäpihalle. Maraleiaa pelotti.

 

Kaikki haluavat varmasti tietää mitä Scarolle ja Teilialle kuuluu..?

 

 

Teilia ja Scaro odottivat. He eivät voineet tehdä mitään muutakin ja lisäksi heidän välillään vallitsi painostava hiljaisuus. Oli kulunut jo kauan. Tunteja, monta? Kumpikaan ei tiennyt, ajantaju katosi pienessä sellissä, jossa kuului vain kummankin hengitys. Jossain tippui vettä. Joskus jompikumpi sanoi jotain vain karkottaakseen ahdistavan hiljaisuuden, mutta heillä ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Molempia huolestutti ja pelotti, mitä tulisi tapahtumaan, missä Maraleia oli, mitä Martellos aikoi?

 

 

Teiliaa pelotti eniten, hän oli jo jutellut Martelloksen kanssa. Siinä miehessä ei vaikuttanut olevan laisinkaan lämpöä, kylmä kuin hyinen talvi-ilta. Martellos oli sanonut että hän ja Maraleia jäisivät mitä luultavimmin tänne. Entäs Scaro? Miten he edes voisivat paeta, jos he eivät olleet enää nykyajalla, kuten Martellos oli väittänyt

 

 

Käytävältä kuului raskaita askelia ja ovi heilahti auki. Scaro ponnahti seisomaan. Tulisiko Maraleia takaisin? Hän pettyi raskaasti, kun ovesta astui vain Martelloksen tummanpuhuva kätyri. "Sinä, poika, sinä seuraat minua."

 

 

"Minä?" Scaro ihmetteli. Saisiko hän tavata Maraleian, missä tämä oli? "Missä Maraleia on?" Scaro kysyi anelevalla äänellä. Teiliaa ärsytti, tuskin Scaro oli tuollainen hänen tapauksessaan ollut. "Minä en tiedä mitään siitä tytöstä, pomo kai majoitti hänet jonnekin niistä hienoista huoneista, joita hän on ihan varta vasten sisustanut noita tytsyjä varten. Minulle annettiin käsky viedä sinut pomon luokse, joten älä auo suutasi vaan tule", mies ärähti kärsimättömänä. "Tapaanko minä sitten Maraleian?" Scaro kysyi ja nielaisi palan kurkustaan. "En minä tiedä, voithan sinä kysyä sitä pomolta", mustaviittainen tokaisi. Se oli lanka joka veti, Scaro halusi tietää missä Maraleia oli, hän kysyisi sitä itse Martellokselta!

 

 

Ikkunoista näki että oli jo pimeää, Martellos luki kynttilän valossa, työpöytänsä ääressä jotain paksua kirjaa. "Ai sait hänet noin helposti mukaasi? Minä ajattelin että poika ei tahtoisi laisinkaan tulla", Martellos totesi hieman hämmästyneenä.

 

 

Scaro ei ajatellut sen enempää, kun syöksyi Martelloksen työpöydän eteen ja aloitti:" Missä Maraleia on?! Mitä sinä olet tehnyt hänelle? Minä tahdon nähdä hänet!" Martellos nyrpisti hienoisesti nenäänsä, tällainen mekastava ja sietämätön nulikka.

 

 

Martellos nousi ylös, laski kirjan työpöydälle ja käveli hitaasti Scaron eteen. "Kuuntelehan nyt, sinä kärsimätön kakara", Martellos aloitti. "Sinä et ensinnäkään tule näkemään sitä tyttöä enää koskaan, hän jää tänne, tajuatko." Scaron silmät laajenivat kauhusta.

 

"Mutta, eihän se voi... Minäkin jään sitten!" Scaro aloitti takellellen, mutta rohkaistui sitten ja huusi tämän vasten Martelloksen kasvoja. "Kuule, minä en kaipaa sinua", Martellos tokaisi tylysti. "Saat lähteä kotiin." "Mutta", Scaro aloitti protestoimaan. Martellos kuitenkin kohotti kätensä. Tällä kertaa se ei tapahtunut silmänräpäyksessä, ensin Martelloksen käsi alkoi hohtaa ja sen seurauksena myös Scaro.

 

 

"Se tyttö jää tänne muuten sinun takiasi", Martellos kuiskasi kuin haluten piinata poikaa mahdollisimman paljon. "Minun takiani? Miten nii-" Scaro huudahti järkyttyneenä kun huoneen valaisi hetken sokeiseva välähdys ja Scaro oli poissa.

 

 

"Äh, minä inhoan tuollaisia omapäisiä kersoja. Pyytäisitkö jotakin piioista hakemaan neiti Andorgen siitä kosteasta tyrmästä? Hän saa majoittautua siniseen kamariin ja etsikööt jonkun nätin mekon, mistä pitää", Martellos kehotti ja venytteli. Hän oli istunut lähes koko päivän kirjoituspöytänsä takana, niskat olivat suhteellisen jumissa. "Teen niin, pomo", toinen vastasi ja katosi ovesta ulos. Martellos hymähti itsekseen, asiat olivat nyt juuri niin kuin hän oli ne suunnitellut.

 

Heippa Scaro! *vilkuttaa* Mennäänpä vilkuilemaan mitä Teilia puuhaa...

 

 

Teilialla oli kylmä. Kiviseinät suorastaan hohkasivat kylmyyttä ja muutenkin tyrmä oli kostea ja haisi homeelle. Ja Teilia oli siellä aivan yksin, sen jälkeen kun Scaro oli lähtenyt. Ja vieläpä vapaaehtoisesti, niin kuin Maraleiakin. Teiliaa pelotti, pelotti mitä Martellos aikoisi tehdä. Hän ei ollut sanonut mitään siitä, mitä hän aikoisi tehdä Scarolle, vain hänestä ja Maraleiasta oli puhuttu.

 

 

Teilia suorastaan kiljaisi, kun ovi yllättäen avautui raolleen ja valonsäde pääsi lankeamaan pimeään tyrmään. Valoa, Teilia oli niin helpottunut... Ovesta kurkkasi nuori nainen, jolla oli jonkinlaisen piian asu... No, he olivatkin nyt menneisyydessä, niin Martellos oli sanonut...

 

 

"Herra käski että neiti pitäisi saattaa siniseen kamariin", nainen virkkoi. "Siniseen kamariin?" Teilia ihmetteli. "Niin, herra sanoi että minun täytyisi välittää anteeksipyyntöni tästä kohtelusta, kylmä vankityrmä ei vastaa teidän tasoanne." Teiliaa ihmetytti. Mitä tämä nyt meinasi, mitä Martelloksella oli mielessä?

 

 

Teilia seurasi silti kiltisti naista, kun tämä saattoi hänet käytäviä pitkin ensin pois alhaalta tyrmistä, sitten useampia portaita ylös. Mikä tahansa olisi parempi kuin odottaa yksin pimeydessä, tietämättä edes mitä odotti... Mitä Martellos aikoi? Nyt häntä sitten tituleerattiin neidiksi, ja Martellos pyyteli anteeksi tätä tämmöistä kohtelua, vaikka oli suhtautunut Teiliaan ja muihin melkoisen pilkallisesti.

 

 

Teilia suhtautui samoin kuin Maraleia, yllättyi siitä miten loistelias hänen huoneensa, tämä sininen kamari, oli. "Toivottavasti huone miellyttää neitiä. Vaatekaapissa on teitä varten pukuja, voitte valita sieltä mieleisenne", Teilian huoneeseen saattanut nainen sanoi ja jatkoi heti perään: "Minun täytyy nyt mennä, mutta lähetän jonkun toisen tänne huolehtimaan teistä." Teilia nyökkäsi ja tuijotteli edelleen huonetta ihastuneena.

 

 

Teilia kävi vilkaisemassa kylpytiloja, siellä oli vannassa vedet valmiina, häntä varten kai. Teilia kävi kylvyssä ja vaihtoi sitten päälleen yhden niistä kauniista, tosin vanhanaikaisista puvuista, joita oli roikkunut vaatekaapissa. Hänen tullessaan kylvystä huoneessa oli joku piika, joka peilaili itseään peilistä. Varmaan se, jonka toinen oli luvannut lähettää... "Hei, kuka sinä olet?" Teilia ihmetteli.

 

 

Toinen kääntyi yllättyneenä. "A-anteeksi, neiti. En ta-tarkoittanut käyttää teidän peiliänne, mu-mutta se on niin hie-hieno", hän änkytti yllätettynä. Teiliaa ihmetytti, mitä väliä sillä oli, paitsi että täällä kai pätivät eri säännöt kuin kotona, nykyajalla.

 

 

"Ei se mitään", Teilia huokaisi. Tyttö näytti häntä vain ehkä pari vuotta vanhemmalta, tällä oli kaunis paksu palmikko. "Anteeksi vielä kerran, neiti", hän pyyteli ja näytti katuvaiselta. Teilia ei edes viitsinyt vastata enää siihen. "Ja sinä olet..?" Teilia kysyi.

 

 

"Ah, tietysti!" piika hätkähti ja niiasi. "Olen Dalia." Teilia hymyili hiljaa itsekseen. Tytöstä voisi vielä saada ystävän, vaikka heillä olikin pari vuotta ikäeroa. Hän ei tuntenut täältä ketään ja Maraleian olinpaikasta hänellä ei ollut aavistustakaan.

 

 

"Auttaisitko minua laittamaan hiukseni, en itse saa niitä", Teilia pyysi. "Tietenkin, neiti", Dalia vastasi nöyrästi. Teiliaa hieman epäilytti. Jos hän vain saisi Dalian luopumaan tuosta neidittelystä, hän voisi jutella tämän kanssa muustakin, nyt heidän välillään tuntui olevan näkymätön muuri, Dalia suhtautui Teiliaan liian... liian nöyrästi.

 

 

Teilia oli todella tyytyväinen tulokseen. "Sinä olet taitava", Teilia kehaisi Dalialle, jota ei ollut saanut tätä ennen vielä kertaakaan hymyilemään. Teiliakin oli mielissään. Jos hän tutustuisi Daliaan paremmin, hän voisi jopa vaivihkaa kiskoa tältä tietoja siitä missä muut olivat ja mitä heille kuului ja mitä Martellos aikoi, jos toinen siis tietäisi siitä jotain.

 

 

Dalia punastui ja hymyili iloisesti. "Kiitos, Teilia-neiti", tyttö sopersi mielissään. Häntä ei turhan usein kehuttu. "Mutta on jo myöhä ja herra tahtoisi huomenna puhua teidän kanssanne aamulla", Dalia kertoi. "Niin niin... Käyn ihan kohta nukkumaan, sinä voit mennä jo", Teilia sanoi. Dalia nyökkäsi. "Ettehän tarvitse enää mitään?" "En, voit mennä", Teilia kehotti hymyillen ja viittasi ovelle päin.

 

 

Yö kului...

 

 

Aamulla Teilia saatettiin Martelloksen työhuoneeseen, sinne tuotiin myös vähän ajan päästä Maraleia. "Maraleia, sinäkö siinä?" Teilia huudahti, tietämättä mitä ajatella. Hän oli toki mustasukkainen Maraleialle Scarosta, mutta he olivat silti ystäviä...

 

 

"Teilia! Ihana nähdä sinut!" Maraleia huokasi helpottuneena. Tytöt halasivat toisiaan, kumpikaan ei tiennyt mitä oli meneillä tai missä Scaro oli tai edes missä he olivat, mutta nyt he ainakin olivat taas yhdessä. Ja olihan kahdestaan aina parempi kuin yksin.

 

 

Molempien katse kääntyi kirjoituspöytänsä takana istuvaan Martellokseen. Tämä piileskeli sanomalehtensä takana. Teilian katse kiinnittyi päiväykseen... "Hei, onko tuo tämän päivän lehti, siis tarkoitan oikealla ajalla?" Teilia kirkaisi, yrittäen löytää oikeita sanoja. Maraleian silmät laajenivat, hänkin tuijotti lehden päiväystä.

 

 

"Tietysti, totta kai minä seuraan useampien aikakausien tapahtumia, voin vaikuttaa niillä kaikilla. Vaikka nyt olenkin lähinnä pysynyt teidän ajassanne ja tässä. Liian useaan aikaan sotkeutuminen voi aiheuttaa pahojakin ongelmia, minä en niitä kontolleni kaipaa", Martellos tokaisi. "Ja jos teitä kiinnostaa, minä en ole syntynyt täällä, minä olen syntynyt siinä ajassa missä tekin." "Miksi sinä sitten olet täällä", Maraleia ihmetteli. "Te ette osaa liikkua täällä, te ette voi paeta täältä, täällä minä olen niskanpäällä", Martellos selitti ilmeettömänä ja nousi seisomaan.

 

 

"Mutta en kutsunut teitä tänne juttelemaan mukavia, minulla on teille kerrottavaa", Martellos tokaisi. "Mitä?" Teilia ihmetteli. "Te olette sitoutuneet jäämään tänne niin kauaksi aikaa kun minä tahdon", Martellos aloitti, mutta Teilia keskeytti hänet:" Miten niin? Minä en ole sopinut mitään!" Martellos huitaisi vähättelevästi kädellään ja totesi:" Tuo toinen sopi, minä säästän sen pikkupojan hengen siitä hyvästä." "Scaron?" Teilia henkäisi.

 

 

Martellos ärähti jotain, kohotti kättään ja siinä samassa tuntui kuin Martelloksen kädelle olisi syntynyt valkeaa valoa loistava säde. Teilia vetäisi kauhistuneena henkeä, Maraleia ei voinut muuta kuin tuijottaa silmät selällään. "Tämä ei ole mitään siihen verrattuna mitä te voitte tehdä yhdessä", Martellos tokaisi, puristi kätensä nyrkkiin ja valo katosi.

 

 

"Me? Miten niin?" Maraleia ähkäisi. "Tarkemmin sanottuna sinä, Teilia vain tavallaan kantaa sitä voimaa", Martellos selvensi. "Minä? Kannan miten niin?" Teilia ihmetteli. Hän ei tajunnut mitään Martelloksen selityksestä.

 

"Minä tarkoitin juuri sitä. Periaatteessa Maraleia on teistä kaksikosta se ainut hyödyllinen, mutta olen tehnyt tutkimuksia ja tulin siihen tulokseen että jos Maraleia hallitsisi niin suurta voimaa yksin, hänen kehonsa ei kestäisi sitä. Minulta kesti monta vuotta selvittää kenelle on annettu tehtäväksi kantaa puolet Maraleian voimista, vaikkei tämä voikaan käyttää niitä." "Kuka?" Teilia ihmetteli. "No, sinä tietenkin, älä ole tyhmä. Mitä te kaksi muuten täällä tekisitte", Martellos tokaisi.

 

 

" Siis... Minulla on jotain ihme voimia..?" Maraleia ihmetteli. Ei tämä voinut olla totta..? Kai hän olisi itse huomannut jotain... Martellos oli kyllä aikaisemminkin puhunut hänelle piilevistä voimista... " Niin. Ja Teilia kannattelee niitä, että sinä kestäisit ne", Martellos toisti vielä kerran. "Miten sinä voit sen tietää?"

 

 

"Sinun äidilläsi oli voimia, eipä taida olla enää, tästäkin on jo puhuttu. Te kaksi olette kuitenkin täällä sen takia, että minä tarvitsen niitä voimia ja te saatte käyttää niitä minun hyväkseni. Teette sen siitä hyvästä, että säästän pojan hengen, enkä kiinnitä häneen enää mitään huomiota", Martellos sanoi värittömällä äänellä. "Ensin meidän täytyy saada ne voimat esiin, siihen voi mennä aikaakin. Viikkoja, kuukausia, vuosia, en minä tiedä. En ole ennen kokeillut tälläistä käytännössä, vaikka olenkin tutkinut ja kokeillut asiaa perinpohjin", hän jatkoi. "Vuosia?" Teilia älähti. Vuosia, he vain istuisivat täällä eivätkä voisi tehdä mitään..?

 

 

"Minulla ei ole mitään syytä kertoa teille yhtään mitään enempää, te tiedätte nyt miksi olette täällä ja mitä on odotettavissa", Martellos totesi. "Palvelijat ovat koko ajan läsnä, pyytäkää heiltä ihan mitä tarvitsette, se kyllä järjestyy. Heillä on myös käsky totuttaa teidät talon tavoille ja näyttää kartanoa teille. Saatte mitä haluatte, mutta te silti vastaatte kaikesta mitä teette minulle, älkää olko typeriä", Martellos kertoi melkein huolettomalla äänellä. Kumpikaan tytöistä ei uskaltanut eikä osannut sanoa mitään.

 

 

"Eli ei vastaväitteitä. Meillä on sitten aina päivittäin tapaaminen, Maraleian voimat pitää saada esille. Ja saatte ehkä kuulla jotain uutta, jos katson sen hyödylliseksi", Martellos muisti ja katseli ikkunasta ulos. "Sinä lupasit että saan nähdä äitini", Maraleia muistutti. "Niin, katsotaan milloin se sopii", Martellos haukotteli. Hetken oli aivan hiljaista ja sitten Martellos puhkesi tunteettomaan, kylmään nauruun. Ilma huoneessa tuntui jäähtyvän, kaikki tuntui seisovan hetken paikoillaan. Vain kolkko nauru kajahteli nurkissa...