Minulta syntyi taas niin paljon kuvia tätä ekaa lukua varten, että vaikka poistinkin niitä melkoisen joukon, niin tästä tuli silti kaksiosainen. Eihän se varmaan suuremmin haittaa? Pahoittelen edelleen kuvien laatua, parannan niitä heti kun saan vähän aikaa tällä koneella. Kone on nimittäin veljeni ja arvatkaapa pääsenkö tähän sen vertaa, että saisin hoidettua sen ongelman tämän tarinan teon ohessa. Niin, ja muistakaapas kommentoida, se innostaisi tekemään tätä. Kritiikkiäkin saa tulla, sehän vain kehittää. Osan toinen puolisko ilmestynee muutaman päivän sisällä, vain tekstit ovat kirjoittamatta. Ja muistakaa ilmoittaa kirjoitusvirheistä, jos bongaatte niitä.

Halidarin katoamisesta oli kulunut jo sellaiset kaksi vuotta. Dewwet ei ollut aivan varma päivistä. Samahan se oli miten kauan päiviä oli kulunut, kaikki oli kuitenkaan yhtä synkkää ja harmaata. Poliisit olivat tehneet tutkimuksia, mutta huoneesta eikä muualtakaan löytynyt mitään ja minkäänlaisia lunnasvaatimuksia ei ollut tullut. Poliisit olivat lähinnä naureskelleet, että vaimo lähti livohkaan tai jotain sinne päin. Dewwet ei ollut aivan varma, kaikki kääntyi yhdeksi sumuksi hänen mielessään. Kunhan hän pääsisi ylös, niin hän hoippuisi taas ensimmäisenä baariin kumoamaan viinaa suruun. Mitä väliä millään enää oli?

Dewwet heräsi, kun ovikello soi. Kuka siellä oli? Ehkä joku verokarhu tai muuta yhtä ikävää. Pakko kai oli nousta ylös. Dewwet kapusi vaivalloisesti pois sängystä.

" Kylläpäs tämä kämppä on mennyt huonoon kuntoon", hän sanoi itselleen lähinnä tottumuksesta, kuin että se olisi vaivannut häntä. Dewwet raahautui ja avasi oven. Ja se mitä oven ulkopuolella oli, muutti hänen elämänsä kokonaan.

Se oli pieni tyttölapsi! Dewwet ei tiennyt mitä sanoa, mitä tämä tarkoitti? Mutta sitten hän näki ovenpielessä lapun. Hän nosti lapsen varovasti syliinsä ja nappasi sormiinsa lapun. Hän laittoi sen taskuunsa ja jäi ihmettelemään tyttöä.

Lapsen hiukset olivat vaaleanruskeat, vaikka ne olivatkin pahasti sotkussa ja pesemättömät. Pienokaisella oli suuret, kauniin vihreät silmät. Tyttö näytti väsyneeltä ja hänellä oli kummalliset vaatteet. Tytön poskessa oli ilkeännäköinen ruhje, jota Dewwet pyyhkäisi puolihuolimattomasti märällä paperilla

Tyttö nukahti Dewwetin syliin melkein saman tien. " Mikä lapsi tämä on? Ja kenen?" Dewwet ihmetteli, mutta sitten hän muisti paperilapun. Hän laski tytön varovasti sängyllään ja kaivoi lapun taskustaan.

Rakas Dewwet, Dewwet luki hyvin kummissaan. Sitten hän jatkoi. Tytön nimi on Maraleia. Sait kauniin tyttären, etkö? Pidäthän hänestä huolta? Halidar. Eikä muuta. Dewwet vilkaisi hyvin hämmentyneenä nukkuvaa pikkutyttöä. Olika tämä hänen lapsensa? Halidarin ja hänen lapsi? Miksei Halidar kirjoittanut muuta? Miksei hän selittänyt mitään?

 Kenties poliisit olivatkin olleet oikeassa. Halidar oli kadonnut ja lähettänyt sitten lapsen takaisin Dewwetille. Epätoivo tuli kuin hyökyvä aalto ja Dewwet kompuroi melkein hädissään kaapeille. Siellä sitä pitäisi olla… Aivan, kirkas pullo viinaa. Dewwet kohotti pullon huulilleen ja joi melkein puolet pullosta yhdellä kertaa.

Myöhemmin Dewwet hoippui sohvalle ja lysähti siihen itkemään epätoivoisesti. Miksi Halidar oli lähtenyt? Miksi Halidar oli lähettänyt pienen tytön hänen niskoilleen? Miksi? Miksi?

14 vuotta kului enemmän tai vähemmän hyvin...

Dewwet saapui huojuen kotiin joskus illanpuolella. " Mene nukkumaan, isä", oli Maraleian ainut lyhyt komento hänelle. " Odota nyt vähän", Dewwet mongersi epäselvästi.

 

Maraleia kääntyi äreänä. " Nyt!" Hän tiuskaisi. Dewwet hoippuroi omaan huoneeseensa kuuliaisesti. On minulla sielläkin pulloja, hän ajatteli epäselvästi.

 

 

Dewwet hoippuroi omaan huoneeseensa kuuliaisesti. On minulla sielläkin pulloja, hän ajatteli epäselvästi.

 

 

Pienestä tyttöraukasta oli kasvanut ihan nätti neiti, jolla oli runsaat vaaleanruskeat hiukset ja kauniin väriset silmät. Tosin ainainen huoli ruoasta, rahasta ja isästä olivat saaneet hänen silmiensä alle tummat varjot ja vähäinen ruokamäärä ei riittänyt kunnolliseksi ateriaksi, joten Maraleia oli liiankin laiha.

 

 

Taas isä on juonut, Maraleia ajatteli nyrpeänä ja irvisti isänsä perään. Hän yritti epätoivoisesti pitää tätä taloa edes jotenkuten pystyssä, mutta melko mahdottomaksi se kävi. Ensinnäkään rahaa ei ollut, että olisi voinut edes hieman laittaa roikkuvia tapetteja ja puoliksi lahoa lattiaa ja sohvaa, josta täytteet ja jouset pursusivat ulos ja vaikka mitä. Hanastakin tuli ruskeaa vettä. " Menisi töihin, me emme selviä tällä menolla", Maraleia totesi itsekseen ääneen. Sitten hän painui isänsä perään katsomaan, oliko tämä totellut häntä.

 

 

Maraleia melkein kirkaisi raivosta nähdessään lasin taas isänsä kädessä. " Isä!" Maraleia kiljahti tyytymättömänä. " Miksi sinä juot taas? Minä yritän epätoivoisesti pelastaa meidät ja sinä vain vedät viinaa pään täyteen!" Maraleia valitti raivostuneena.

 

 

" Tai no, anna olla. Et sinä pysty mihinkään muuhun kuin juomiseen. Olet todella säälittävä", Maraleia huokasi nähdessään tutut merkit isänsä kasvoilla. Hän ei silti pystynyt olemaan lisäämättä tuota viimeistä lausetta. Se oli liikaa.

 

 

" Niinkö?! Niinkö sinä minusta ajattelet? Minä olen sinun isäsi ja sinun pitäisi kunnioittaa minua", Dewwet möngersi vihaisena niin, että puheesta ei saanut melkein mitään selvää. Maraleia oli kuitenkin kuunnellut isänsä kohtauksia tarpeeksi, että tiesi sisällön muutenkin. " Niinkö? Minä en voi kunnioittaa ketään vanhaa juoppoa, joka ei ajattele edes lastansa yhtään", Maraleia tuhahti takaisin. Hänkään ei enää jaksanut tätä välttelyä, olisi kai parempi suuttua kerran kunnolla, kuin kierrellä aihetta ties miten kauan.

 

 

Dewwet irvisti ja alkoi selittää sekavasti mielipiteitään siitä miksi hänellä oli täysi oikeus juoda. Maraleia katsoi isäänsä täysin tunteettomin silmin.

 

 

" Joo, kiinnostaa", Maraleia tokaisi tylysti osoittaen äänensävyllään selvästi mitä mieltä oli isänsä selityksistä. Sitten Dewwet suorastaan räjähti. Hän alkoi polkea jalkaa ja karjua Maraleialle loukkauksia, niin että sylki lensi kasvoille.

 

 

Maraleia yritti änkyttää väliin, että hänhän oli sentään Dewwetin lapsi, mutta ei saanut ilmoille muuta kuin hiljaista mutinaa. Hän katsoi lähes järkyttyneenä raivoavaa isäänsä. Tällaisena hän ei ollut vielä tätä nähnyt. " Isä, rauhoitu", Maraleia sai vihdoin sanottua hätäisesti johonkin väliin, kun Dewwet pysähtyi vetämään henkeä.

 

 

" Mitä shinä mhuka tiedäth?!" Dewwet ulvaisi jotenkin epätoivoisesti. Ja heitti lasinsa sisällön suoraan kauhistuneen tyttärensä kasvoille.

 

 

" Isä, mitä sinä oikein teet?" Maraleia kiljaisi ja kakisteli suuhunsa mennyttä kirkasta viinaa pois suustaan.

 

 

Maraleia hieroi silmiään ja yski koko ajan. Hetken Dewwetin kasvoilla kävi järkyttynyt ilme, sitten hänen kasvonsa muuttuivat täysin ilmeettömiksi. Maraleia näki silti isänsä silmissä ahdistusta.

 

 

" Isä, mitä sinä oikein teet?! Tajuatko sinä että minä olen nyt ihan… ihan", Maraleia kirkaisi. Hän sääli tavallaan ahdistuneen näköistä isäänsä, mutta kaiken peittävä kiukku kohosi ylimpänä hänen mieleensä.

 

 

" Tajuatko mitä sinä teit? Miten sinä kehtasit?!" Maraleia kiljui hurjistuneena, välittämättä lainkaan siitä, että hänen isänsä alkoi muuttua hyvin epätoivoisen näköiseksi.

 

 

Dewwet kääntyi lähteäkseen. " Miksi sinä pakenet paikalta? Olet todella säälittävä! Todella säälittävä! Minä inhoan sinua!" Maraleia kirkui edelleen ja hänen äänensä kohosi oktaavia ylemmäs viimeisen lauseen kohdalla.

 

 

Dewwet pakeni melkein puolijuoksua ulos asunnosta, Maraleian kiljuessa edelleen hänen peräänsä: " Kuulitko sinä? Minä vihaan sinua!!"

 

 

Dewwet pakeni rappukäytävään syvästi järkyttyneenä siitä, miten oli itse toiminut. Hän ajatteli edelleen kaiken kuin paksun sumun läpi ja hänen askeleensa olivat horjuvia ja liikkeet epävarmoja. Hän käsitti kuitenkin erittäin selvästi, että Maraleia oli loukkaantunut syvästi. Hänen takiaan.

 

 

Dewwet painoi murtuneena päänsä käsiinsä ja itki kaksi kristallin kirkasta kyyneltä. Maraleia oli kuin muisto Halidarista. Halidar oli lähtenyt. Mitä jos Maraleiakin lähtisi samalla tavalla ja hän jäisi taas aivan yksinään?

 

 

Maraleia pesi kasvonsa ja hiuksensa hyvin tarkkaan kraanan alla ja kuivasi ne sitten puolipitoiseen, karkeaan pyyhkeeseen. Sitten hän päätti lähteä ulos. Hän ei halunnut olla paikalla, kun isä tulisi takaisin.

 

 

Maraleia näki isänsä rappukäytävässä, mutta kiersi varjoisia nurkkia aivan hiljaa, ettei häntä huomattu. Ulkona oli lämmin, alkukesäinen ilma. Aurinko paistoi puoliksi pilven takaa ja linnut lauloivat. ( Anteeksi kauheasti, taivas näkyy. Minulla oli toinenkin kuva tästä, siinä ei näkynyt taivasta, mutta menin poistamaan sen, enkä edes tajunnut.)

 

 

Ulkona olikin joku. Se joku oli suunnilleen Maraleian ikäinen poika, joka nojaili toisen talon seinään. Maraleia kävi uteliaaksi, hän ei ollut nähnyt tätä poikaa koskaan ennen.

 

 

Maraleia käveli varovaisesti pojan luokse.

 

 

Pojan hiukset olivat mustat ja ne olivat pahasti sekaisin. Pojan silmät olivat hyvin vaaleanharmaat, melkein valkoiset. Se oli itse asiassa hieman pelottavan näköistä. Poika oli melkein komea, ottamatta huomioon rumaa arpea, joka näkyi pahannäköisenä pojan poskessa.

 

 

" Pä- päivää, kuka sinä olet? En ole ennen nähnyt sinua", Maraleia kysyi arastellen. Poika näytti tuumivalta. Sitten hän sanoi laiskasti: " Ai minä vai? Olen Scaro Dreqway. Muutin tuohon taloon tässä lähipäivinä. Kiinnostaisiko joskus tulla kylään?" Nuorukainen virnisti hävyttömästi.

 

 

Maraleia hämmästyi. " Kylään? Tuota… Kyllähän se kai kävisi", Maraleia sopersi punastellen eikä edes huomannut pojan virnistystä.

 

 

 " Niin, minähän olen näin komea ja karismaattinen ja kaikki tytöthän haluaa tulla kylään", Scaro totesi julkeasti. Maraleia näki pojan virnistyksen ja huomasi heti, että se olisi turhan röyhkeä.

 

 

" Ei, enpä taida tulla", Maraleia tuhahti. " Heii, älä viitsi", Scaro sanoi venyttäen sanoja. " Ethän sinäkään voi vastustaa minun loistavaa persoonani?" Scaro maanitteli varsin häpeämättömästi. " Älä kehtaa", Maraleia tokaisi tylysti ja käänsi nuorukaiselle selkänsä mielenosoituksellisesti.

 

 

" Mutta", Scaro aloitti. Maraleia kohotti kätensä torjuvasti. " Ei kiitos", hän keskeytti.

 

 

" Hei, älä nyt. Se oli pelkkää läppää", Scaro sanoi vilpitön katse harmaissa silmissään. Maraleia huokasi.

 

 

" Rauhoitu, se oli oikeasti pelkkä vitsi", Scaro vakuutteli. " Okei", Maraleia myönsi hieman epäilevänä.

 

 

" Lopeta sitten tuollainen, jos et halua tapella", Maraleia käski huolestuneena. Onneksi Scaro näytti aivan vilpittömältä ja jopa hieman iloiselta Maraleian uskoessa häntä.

 

 

" Se siitä. Miksi te muutitte tänne?" Maraleia kysyi yrittäen päästä keskustelun alkuun.

 

 

Scaro huokasi ja kertoi vaimealla äänellä: " Vanhempani ovat täysin hulluja. Ne suorastaan sekosivat, kun huomasivat asunnon olevan myynnissä, aivan pienen, melkein aution pikkudiskon vieressä." Scaro viittasi kadun toiselle puolelle, missä oli vanha, ajan kuluessa nuhjaantuneen näköinen baari, joka toimi samalla tanssipaikkana innokkaimmille. Maraleia ajatteli kirpeästi tietävänsä sen varsin hyvin. Isä kävi siellä ryyppäämässä.

 

 

Nuoret pääsivät pian keskustelun alkuun, kun Scaron tunnustuksen rikkoessa jään pinnalta