Varoitan, tämä luku on täynnä sekavaa puheen pöpötystä, josta en taida itsekään tajuta tuon taivaallista. Sormillani on vain paha tapa hyppiä näppäimistöllä ja kirjoittaa omiaan, vaikka yritän sanoa niille että ne olisivat kunnolla. Noh, yrittäkää tajuta...

Martellos huokasi tympääntyneesti ja napsautti sormiaan Teilian, Maraleian ja Scaron tuijottaessa häntä ihmeissään. Ennen kuin kukaan ehti räpäyttää silmiäänkään, kirkas valon välähdys sokaisi hetkeksi heidän silmänsä. Hetken tuntui kuin he olisivat vain leijuneet, mutta sitten kaikki paitsi Martellos mätkähtivät rähmälleen maahan. Martellos seisoi heidän edessään yhtä tyynenä ja jäisenä kuin hetki sitten.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Maraleia, Teilia ja Scaro kömpivät pystyyn, niin kuin mustaviittaiset miehetkin, jotka Maraleia järkeili herttua Martelloksen kätyreiksi tai joksikin. Sitten hän kohotti katseensa ja huomasi seisovansa sillan edessä, joka johti suoraan suuren kartanon portille ja siitä isolle etuovelle. " Tervetuloa minun matalaan majaani", Martellos virkkoi värittömästi, vailla hymyn häivettäkään.

Martellos asteli vakaasti ensimmäisenä sillan yli ja Maraleia, Scaro ja Teilia seurasivat häntä epävarmana mustaviittojen patistaessa heitä eteenpäin. " Missä me olemme?" Teilia kysyi ääni pelosta väristen. Martellos kohotti kätensä tottuneesti portin edessä ja se lennähti auki. Joku palvelija kiirehti avaamaan heille oven. Vasta sitten Martellos vilkaisi Teiliaan huvittuneen oloisena ja tokaisi:" Jos se kiinnostaa sinua niin paljon, niin voit tulla pian juttelemaan siitä minun kanssani." Sen jälkeen hän vilkaisi ärtyneesti vartijoita ja ärähti:" Sulkekaa nämä tyrmään. Saatte sitten uudet ohjeet."

 

 

Martellos lähti omille teilleen ja vartijat kiikuttivat heidät kolme yhä alemmas maan alle huteria portaita pitkin. Maraleia puri huultaan hermostuneena ja pelokkaana. Hän vilkaisi vaivihkaa Scaroa ja Teiliaa. Teiliasta näkyi selvästi, että hän oli täysin ulalla tästä kaikesta, niin kuin Maraleiakin ja lisäksi hyvin hätääntynyt. Scaro vaikutti pintapuolisesti kutakuinkin rauhalliselta, mutta hänen silmänsä näyttivät hyvin hämmentyneiltä.

 

 

Heidät tyrkättiin jokseenkin kovakouraisesti kosteaan, pieneen ja homeelta haisevaan vankikoppiin ja ovi pamautettiin tylysti heidän jäljessään kiinni. " Loistavaa, mitäs nyt?" Teilia puuskahti ja sai ilmoille itkuisen naurahduksen.

 

 

Teilia huokaisi alistuneesti ja rojahti puolilaholle kenties sängyn virkaa toimittavalle penkille. Scaro istahti raskaasti hänen viereensä ja huokaisi. " Mitäs nyt tehdään? Mikä tämän koko homman nimi edes on?" " En minä vain tiedä", Teilia huoahti väsyneesti. Hän ei tajunnut koko touhusta yhtään mitään. Kaikki tuntui sekoittuvan yhdeksi sekavaksi mössöksi hänen päässään. " Tuo on siis herttua Martellos… ja tämä on sen kartano tai jotain? Ja me olemme nyt vankeja?" Maraleia yritti selvittää ajatuksiaan. " Nuo ovat itsestään selvyyksiä", Scaro huomautti. " Niin, mutta saampahan vähän selvitettyä ajatuksiani", Maraleia tokaisi.

 

 

Scaro nousi vakavana ylös ja käveli hitaasti oven luo. Hän tuijotti sitä pari minuuttia. Sitten hän äkisti sadatteli pienen tovin ja potkaisi ärtyneenä ovea, joka ei valitettavasti antanut periksi. Scaro sai vain jalkansa kipeäksi. " Ei saa kiroilla", Teilia mainitsi hiljaa. " Mitä sitten, meidät on lukittu tänne, mitä väliä sillä enää on?!" Scaro huudahti kiivastuneesti ja potkaisi ovea vielä pari kertaa.

 

 

" Scaro, rauhoitu! Tuo ei auta mitään", Maraleia yritti rauhoitella Scaroa. Scaro huokasi raskaasti ja hänen ryhtinsä valahti, kuten sellaisella joka tietää hävinneensä. " Tämän on pakko olla painajaista. Kohta minä herään. Ei tällaista tapahdu todellisuudessa", Scaro mutisi tukahtuneesti.

 

Maraleia nielaisi palan kurkustaan ja yritti olla pelkäämättä kaikkea illan ja yön aikana tapahtunutta niin paljon. " Odotas, se meidän eilen illalla näkemämme lintu liittyy varmaan tähän jotenkin", Maraleia aloitti. Tuntui kuin eilisillasta olisi kulunut kokonainen ihmisikä. " Sitten tulivat ne mustahuppuiset miehet ja Martellos ja nyt ollaan täällä ja kaikkea", hän kertasi ja yritti ymmärtää tästä jotakin. Miten he olivat yhtäkkiä tänne joutuneet? Missä he olivat? Ja kuka Martellos oli? Ja mitä tällä yritettiin saada aikaan?

" Niin siinä kävi", Scaro murahti hajamielisenä. Sitten hän näytti muistavan jotain ja kysyi Maraleialta:" Oletko sinä kunnossa? Siis kun ne miehet tulivat ja kaikkea." Maraleia hämmästyi hieman, mutta sitten hän huomautti:" Tässähän pitäisi kysyä oletko SINÄ kunnossa! Tappelit niitä mustaviittaisia vastaan." Maraleia katsoi samalla illan jälkeen kunnolla Scaron kasvoja. Scaron nenästä ei enää vuotanut verta ja valunut veri oli kuivunut paikoilleen. Lisäksi hänelle näytti olevan kehittymässä aikamoisia mustelmia.

Teilia istui edelleen penkillä ja murehti tapahtunutta. Hän kuunteli puoliksi Maraleian ja Scaron keskustelua. Scaron alkaessa huolehtia Maraleiasta, hän suuntasi Maraleiaan ja Scaroon kitkerän katseen. Miksi Scaro ei voinut olla edes hitusen huolissaan hänestä? Ei, hän välitti vain Maraleian voinnista.

Teilia puristi silmänsä hetkeksi kiinni. Ei, jos hän saisi päättää, niin Scaro olisi ainakin hieman huolissaan hänestä. Vai pitikö Scaro Maraleiaa tärkeämpänä kuin häntä? Ja pitikö hän Scaroa tärkeämpänä kuin Maraleiaa? Ei, ei se niin voinut olla. Scaro oli suunnilleen joku huligaani, vaikka tämä vaikuttikin ihan mukavalta, kunhan häneen tutustui. Ja Teilia oli sentään koulunsa entinen kuningatar ja hän aikoisi kohota takaisin siihen arvoasemaan.

Tyrmän ovi heilahti samassa auki ja kaikki käänsivät katseensa pelästyneinä ja yllättyneinä ovelle ilmestyneeseen Martelloksen mustaviittaiseen kätyriin. Hän osoitti sormellaan Teiliaa ja käski:" Sinä tulet minun mukaani. Herttua Martellos tahtoo tavata sinut." "Mitä?!" Teilia kirkaisi kauhistuneena.

" Herttua Martellos määräsi niin, joten paras tulla. Hyvällä tai pahalla", mies määräsi pahaa enteilevällä äänellä. Teilia nousi hyvin epävarmasti seisomaan ja käveli polvet tutisten, hitaasti mustahuppuisen luo.

" Miksi minun pitää edes tulla? En minä tiedä mitään, jos Martellos jotain sellaista tahtoo", Teilia jupisi hiljaa, mutta kuitenkin niin äänekkäästi että se kuului. " Kuule, sitä minä en tiedä, mutta sinun on nyt paras tulla", mies ärähti ja kiskaisi Teilian ranteesta ovesta ulos.

" Osaan minä kävellä itsekin", Teilia tiuskaisi ja riuhtaisi kätensä vapaaksi. Ovi sulkeutui Scaron ja Maraleian katsoessa lamaantuneina Teilian perään.

" Mitä Teilialle nyt käy?" Maraleia kauhistui. Scaro ei vastannut mitään. " Rauhoituhan nyt", hän yritti rauhoitella ja painoi Maraleian hellävaraisesti istumaan tuolille ja istui itse viereen.

 

 

" Mitä se Martellos tahtoo, mitä varten me olemme täällä?" Maraleia tivasi melko järkyttyneenä Teilian poisviemisen takia. Scaro pysyi vaiti. Ei hän osannut tuohon vastata, vaikka olisi halunnutkin.

 

" Jos Martellos on erehtynyt tai jotain. Tai jos Teilialla onkin tämän kanssa tekemistä ja me satuimme vain olemaan paikalla ja meidätkin otettiin mukaan", Scaro ehdotti hieman epäröiden. " Ehkä se on niin", Maraleia myönsi empien. "Teilialla on ollut koulussa kuulemma niitä sotkuja, hänhän kehui olevansa olleensa joku koulun kuningatarkin", Maraleia tuumiskeli.

Scaro puristi hetkeksi suunsa tiukaksi viivaksi. Sitten hän sopersi epäselvästi:" Mutta minun mielestäni sinä olet paljon enemmin kuningatar kuin Teilia. Ainakin minun mielestäni." Sen sanottuaan Scaro punastui rajusti. Maraleia ei edes huomannut sitä, hän oli täysin hämmentynyt Scaron sanoista. " Miten niin?" hän nielaisi. Scaro ei vastannut mitään, vaan painoi päänsä alas. Hän oli halunnut sanoa tämän pidemmänkin aikaa, ensitapaamisesta asti. Mutta Teilia oli aina ollut siinä, eikä hän ollut uskaltanutkaan.

Maraleia räpäytti silmiään ja kysyi epäröiden:" J-jos minä olen kuningatar, niin suostutko sinä sitten olemaan kuningas?" Scaro nosti päänsä ja katsoi hieman yllättyneenä Maraleiaa. "Tarkoitatko..?" Scaro lähes kuiskasi ja veti Maraleian kainaloonsa. Maraleia tiesi, että hän piti Scaroa suuremmassa arvossa, kuin muita tapaamiaan poikia ja oli hieman ihastunutkin, vaikka ei ollut edes ajatellut sitä. Miksi olisikaan, Teilian halaus teki selväksi että tämäkin oli ilmeisen ihastunut Scaroon. Maraleia oli kyllä huomannut miten Teilia tuijotti häntä happamena, kun Scaro oli kysynyt hänen vointiaan.

" Kai… Kyllä", Maraleia mutisi ujona, mutta antoi itsensä hymyillä. Hän ei olisi uskonut, että Scaro olisi vähääkään välittänyt hänestä. Teilian rinnalla hän näytti erittäin surkealta, Teilia oli aina niin kaunis ja säteilevä.

 

 

Maraleia ei liikkunut Scaron vierestä minnekään. Hänellä ei ollut ollut pitkiin aikoihin niin turvallinen olo. Hän ei ollut aivan varma tunteistaan, vaikka tiesikin olevansa ihastunut Scaroon. Ja sitä paitsi hän ei halunnut loukata Teiliaan. Jos tämä ei menisi tämän pidemmälle, hän voisi antaa Teiliallekin mahdollisuuden…

 

Entäs Teilia...

 

 

Teilia oli seurannut Martelloksen kätyriä ylös vankityrmistä ja pitkin sokkeloisia käytäviä. Tämä kartano on näin iso, hän ajatteli hieman hämmästyneenä. Hän ei olisi varmaankaan osannut liikkua tällaisessa talossa, vaan olisi eksynyt alta aikayksikön. Karkaamisen mahdollisuudet olisivat huonot, hänet löydettäisiin kun hän eksyisi käytäviin. Ja hänellä oli kutkuttava halu päästä juttelemaan Martelloksen kanssa, vaikka häntä pelottikin.

Lopulta Teilian käskettiin mennä sisään massiivisesta, vahvan oloisesta ovesta. Oven takana odotti melko tilava huone, jonka keskipisteenä oli kirjoituspöytä. Yksi seinä oli kokonaan kirjahyllyjen peitossa ja seinällä oli iso kartta. "Kas, pääsithän lopulta tänne", kirjoituspöydän takana istuva herttua Martellos lausahti.

" Nosta tuo tuoli neitiä varten minua vastapäätä, että voin jutella hänen kanssaan", Martellos komensi mustahuppuista miestä. Mies murahti jotain, mutta totteli Martellosta. " Lähde, voit odottaa oven takana", Martellos tokaisi ja viittasi ovelle selvästi kärsimättömänä.

 

 

Martelloksen ja Teilian jäätyä keskenään, Teilia istui hieman epävarmana tuolille ja mietti mitä varten Martellos oli hänet tänne tahtonut. " Mitä asiaa sinulla oli?" Teilia kysyä töksäytti melkoisen epäkohteliaasti.

" Minä kun luulin, että sinulla oli minulle asiaa. Ainakin sinä tunnuit olevan niin utelias", Martellos naurahti. Teilia mietti hetken ja kysyi epäröimättä:" Mistä tässä kaikessa on kyse?"

" Ai mistäkö? Oletko varma että haluat kuulla? Olisi mukava säilyttää sinun mielenrauhasi, mutta voinhan minä kertoakin", Martellos lausahti tyynesti. "Ei minua pelota, ei tämä voi olla niin kamalaa. Ja minä haluan tietää", Teilia puuskahti. " No hyvä on, jos olet ihan varma", Martellos vastasi.

 

 

" Ensinnäkin, tämä kartano sijaitsee kaukana siitä ajasta missä sinä elät", Martellos aloitti, mutta Teilia keskeytti epäuskoisena:" Ai missä?" "Odota, nyt että ehdin kertoa", Martellos murahti ja jatkoi:" Olet nyt menneisyydessä. Sinun ei ole tarve tietää millä ajalla tämän planeetan historiassa, mutta sopeudu nyt siihen, että sinä et ole enää nykyajalla." "Ei se ole mahdollista!" Teilia kiisti. "On se vain. Voit olla uskomatta, mutta totta se on", Martellos kähähti melkein vahingoniloisena Teilian järkyttyneestä ilmeestä.

Teilia alkoi melkein toivoa, että ei olisi kysynytkään, mutta Martellos jatkoi armottomasti:" Luultavammin sinä ja se toinen ystäväsi jäätte minun luokseni, pidän vielä juttutuokion sen tytön kanssa." "Tarkoitatko Maraleiaa? Ja miten niin me jäämme tänne?" Teilia kauhistui.

" Ai, Maraleiahan se nimi olikin. Miten minä sen nyt näin unohdin", Martellos tuumi kuin ei olisi huomannutkaan Teilian toista kysymystä.

" Vastaa!" Teilia kiljahti ja oli aivan kauhuissaan. " Ai mihin?" Martellos ihmetteli ja nautti silminnähden tilanteesta.

" Ai, siihen, että jäisitte tänne. Onhan se enemmän kuin mahdollista, mutta ei sinun tarvitse siitä huolehtia. Saat ison huoneen ja tähän aikakauteen sopivia, nättejä vaatteita. Niistähän sinä pidät?" Martellos jatkoi kuitenkin melkein heti ja hymyili tyytyväisenä.

Teilia nielaisi vaivalloisesti palan kurkustaan. Tämä herttua Martellos oli selvästi tyynen ja elegantin pintansa alla oikea paholainen. Tämä jäinen pinta teki hänestä vain kamalamman, kuin hänellä ei olisi ollut laisinkaan tunteita.