Tässä on siis edelleen epäselvät kuvat, mutta ensi osaan saatte jo aivan selviä. =)

 

Scaron ja Maraleian äskeisen puheenaiheen, yökerhon, yläkerroksen ikkunasta katsoi kujalle 14-vuotias tyttö. " Äiti, minä haluan mennä ulos", tyttö kinusi. " Sinä tiedät, että ulkona on jo pimeää ja nämä ovat vaarallisia seutuja", tytön äidin ääni sanoi rauhoitellen.

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

" Äiti, minulla on tylsää!" tyttö valitti ja rojahti sängylleen makaamaan. " Minä en saa koskaan mennä ulos ja kohta minulla ei ole enää yhtään kavereita. En minä edes kehtaa pyytää ketään tänne", tyttö nurisi synkkänä ja puri tyytymättömästi alahuultaan.

 

 

Neitokaisen nimi oli Teilia Andorge. Hän oli ollut varsin suosittu koulunsa oppilaiden keskuudessa älynsä ja kauneutensa ansiosta. Mutta puoli vuotta sitten hänen isänsä oli kuollut ja jättänyt äidille sievoisen kasan velkoja. Äiti oli ollut hyvässä asemassa töissä ja he olivat asuneet hienossa omakotitalossa. Isän kuoleman jälkeen rahat menivät kuitenkin tämän velkoihin ja Teilia tipahti koulun monarkian huipulta tänne likaiseen, rapistuneeseen kaupungin osaan ja pieneen asuntoon yökerhon yläkerroksesta. Sen jälkeen elämä ja varsinkin koulu oli ollut yhtä helvettiä. Hän ei saanut enää uusia vaatteita, eikä mitään ja koulussa sai jatkuvasti kuunnella nälvimistä. Ja äiti oli äreä ja yritti elättää itsensä ja tyttärensä velkojen seassa.

 

 

" Teilia-kulta, sinun on vain nyt sopeuduttava", äiti sanoi ja käänsi katseensa hieman syyllisenä poispäin tyttärestään. Teilia nousi ja käveli äitinsä luo. Teilian äitikin nousi, kuin tukkiakseen tien ovelle.

 

 

" Äiti, minä vain käväisisin tuossa ulkona, kun siinä on pari tyyppiä. Eikö minulla saisi olla kavereitakaan?" Teilia mankui ja veti kasvoilleen mahdollisimman säälittävän ilmeen.

 

 

" Äiti, minä haluan kavereita. Antaisit minun nyt mennä. Olisin koko ajan tuossa näkyvillä", Teilia jatkoi anomista ja värisytti valheellisesti silmäripsiään. Katse, jonka hän loi äitiinsä, olisi sulattanut kivenkin.

 

 

Teilian äiti naurahti hieman avuttomasti ja totesi alentuneena: " No, mene sitten. Mutta älä viivy kauan ja pysy koko ajan näkyvillä."

 

 

Teilia kääntyi ja hymyili itsekseen. Jes, onnistuin, hän ajatteli ja hymyili riemukkaasti. Teilian äiti antoi kasvoilleen kohota vienon hymyn ja katsoi tytärtään. " Minkäs minä sinulle mahdan", hän huokaisi.

 

 

Teilia juoksi portaat alas, mutta pysähtyi ovella. Hän avasi oven varovasti, kurkkasi arasti ulos, sulki oven ja avasi sen taas. Teilia veti syvään henkeä ja sulki oven takanaan. Hän käveli ulkopuolisesti nähtynä varmoin askelin kahden nuoren luo, vaikka häntä oikeasti jännitti. Millaisia olisivat nämä kaksi, hänen arvionsa mukaan suunnilleen hänen ikäistään nuorta?

 

 

Toinen nuorista, poika, kääntyi ja siristi silmiään. " Kas, sieltähän saapui toinenkin neito iltaa piristämään", poika sanoi. " Älä kehtaa, Scaro", tyttö tuhahti ärtyneesti. Poika, ilmeisesti Scaro, virnisti tytölle takaisin ilkikurisesti, mutta tyttö näytti hänelle edelleen hapanta naamaa.

 

 

Teilia nielaisi ja kysyi sitten, aloittaen hieman epävarmasti: " Tuota, hei, minä olen Teilia." Tyttö hymyili hänelle kainosti ja kertoi hiljaa: " Mi- minä olen Maraleia Secylion." Sitten hän viittasi poikaan päin ja totesi kuivasti: " Scaro Dreqway. Älä välitä liikaa hänen puheistaan."

 

 

" Osaan minä itsekin puhua", Scaro äyskäisi. Teilia oli oikeastaan hieman hämmentynyt näiden kahden kinastelusta, eikä osannut oikein sanoa mitään. Hän sanoi väliin, vain saadakseen Scaron ja Maraleian lopettamaan: " Minä… minä asun tuolla yökerhon yläkerrassa." Teilia heilautti kättään melko välinpitämättömästi yökerhoa kohti.

 

 

" Mitä, omistatteko te tuon nuhjuisen yökerhon? Siis, anteeksi, ei nuhjuisen, kun", Maraleia kysyi ja alkoi sitten heti perään korjata puhettaan, peläten ilmeisesti Teilian loukkaantuvan. " Ei. Emme me omista sitä", Teilia keskeytti. " Siellä oli vaan muutamia huoneita vuokralla ja muutakaan ei ollut tarjolla."

 

 

" Saisinko minäkin sanoa jotain?" Scaro keskeytti melko tylsistyneen oloisena. Teilia vilkaisi hieman kiusaantuneena Scaroon päin, eikä oikein tiennyt mitä tästä ajatella. " Tietysti, mitä sinä haluat sanoa?" Maraleia kysyi jokseenkin töykeästi. " En mitään erikoista. Ja johan minä sanoin jotakin", Scaro virnuili ja kohautti olkiaan.

 

Toisaalla

 

 

Pahasti piestyn näköinen nainen istui pimeän, kostean, vankiselliä muistuttavan huoneen nurkassa. Hän siristi silmiään, kun raskas ovi avattiin kammion toisella seinustalla, kirkkaan valonsäteen langetessa suoraan hänen verisille kasvoilleen.

 

 

Nainen nousi vaivalloisesti seisomaan. Hän nojasi toisella kädellään seinään, mutta ei antanut minkään näkyä kasvoiltaan, vaan piti ne täysin ilmeettöminä. " Haluaisitko jutella tänään meidän kanssamme vai onko sinusta mukavampaa istua täällä?" äänen omisti tumma hahmo, joka oli juuri astunut ovesta sisään. Hahmo oli musta vaatteitaan, hiuksiaan ja pikimustia silmiään myöten.

 

 

" En koskaan", Halidar sähähti kiukkuisesti. Hänen kasvonsa eivät edelleenkään kuvastaneet minkäänlaisia tunteita, mutta hänen silmissään näytti suorastaan kipinöivän.

 

 

" Sinä olet kyllä äärimmäisen sitkeä. Olet ollut täällä jo kuusitoista vuotta, etkä ole vieläkään päästänyt suustasi paljon mitään", hahmo totesi synkän huvittuneesti.

 

 

"Sinä tiedät sen jo. Vaikka uhkailisitte minua millä tahansa, niin minä en puhu", Halidar sanoi melko kyllästyneesti ja venytteli hienoisesti. Tästä oli jo puhuttu ja Halidar oli osoittanut, että mikään voimankäyttö ei häneen tehoaisi. Ja hahmolle ei tainnut tulla mieleen, että muunkinlaista uhkailua olisi. Siinä Halidar erehtyi, sen hän sai pian havaita. " Niin, olen huomannut", tumma hahmo myhäili ovensuussa. Hänen kasvoilleen alkoi kohota pikku hiljaa erittäin ylimielinen, voittajan ilme. " Mutta sinun tyttäresihän voisi puhua?" Halidarin kasvoille kohosi hitaasti kauhistunut ilme.

 

 

Halidar keräsi muutamassa, kauhistuttavassa minuutissa edes osan, juuri äsken murentuneesta vastarinnastaan kasaan. " Ei, hän ei edes tiedä mitään!" Halidar kivahti ja ällistyi itsekin äänensä päättäväisyyttä. Hänestä tuntui, kuin jokin olisi juuri tarttunut hänen sydämensä ympärille ja piti sitä lujasti otteessaan. " Niin, ehkä ei", tumma hahmo huokasi ja painoi päänsä. Sitten hän kohotti kasvonsa. Niillä oli todella häijy virne. " Mutta sinähän puhuisit, jos me uhkaisimme leikellä hänet kappaleiksi?"

 

 

Halidar katsoi kylmästi tummaa hahmoa. Hän kuitenkin pelkäsi hieman, että hahmo näkisi niissä sen kauhun, joka oli juuri puhaltanut hyytävän tunteen hänen rintaansa. " Ette te tiedä missä hän", Halidar totesi. Se kuulosti kuitenkin enemminkin syytökseltä, kuin toteamukselta. " Kyllä me hänet löydämme", hahmo nauroi häijysti.

 

 

" Osoitit muuten valtavaa älykkyyttä, kun sain keploteltua lapsesi ulos täältä", hahmo totesi puolihuolimattomasti, kuin kehuen. Sanojen pintakuoren alta kuitenkin kuulsi pienoinen katkeruus. " Te olisitte… pilanneet hänet", Halidar sanoi heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä. Hyytävä tunne tuntui jäätäneen hänen entisen, osaksi teeskennellyn, itsevarmuutensakin. " Noh, hän ei tiedä tuskin mitään todellisesta itsestään. Ei liene vaikeaa kertoa hänelle oma versiomme", hahmo virnisti katalasti ja kääntyi niine hyvineen kannoillaan ja astui ulos ovesta. Juuri kun hän oli sulkemaisillaan raskaan oven, hän kuiskasi verta hyytävällä, matalalla äänellä: " Huomenna on viimeinen tilaisuutesi kertoa. Harkitse tätä tarjousta yön yli. Minun mieheni ovat valmiita repimään sydämen irti tyttäresi rinnasta ja leikkelemään sen kalanruoaksi vain minun sormieni napsautuksesta. Mieti asiaa." Ovi painui kiinni raskaasti kolahtaen ja jätti jälkeensä kaiken syövän pimeyden. Halidar painoi silmänsä kiinni ja hänen silmänurkkaansa kohosi kristallinkirkas kyynelhelmi. Halidar pyyhkäisi sen nopeasti pois.

 

 

Halidar rojahti voimattomana takaisin lattialle. Hän hengitti raskaasti, mutta samassa hänen vasemmasta silmänurkastaan lähtevä, tumma kuvio alkoi kihelmöidä kiusaavasti. Halidar ei pariin sekuntiin voimattomuutensa keskellä tajunnut mitä se tarkoitti, mutta pikkuhiljaa hän alkoi ymmärtää. Halidar nojautui seinään ja kampesi itsensä istumaan. Sitten hän kohotti kasvonsa ja nauroi, ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen.

 

 

" Se on tapahtunut! Tätä varten hän syntyi. Tätä varten HE syntyivät! Vain tätä varten! He siis todella loppujen lopuksi kohtasivat. Tästä se alkaa", Halidar nauroi. Hänen poskillaan valuivat kuumat kyyneleet, mutta tällä kertaa toivosta. Lämmin, lauhkea tuuli puhalsi kylmän henkäyksen pois hänen mielestään ja sydämestään.