Tadaa, täältä tämä sitten tulee! Yritin ainakin vähän pidempää osaa, yleensä mä olen ihan hiton laiska... Edelleen, varautukaa ihan erinäköisiin tyyppeihin. Ja siihen että alussa on liian vähän kuvia ja liian paljon tekstiä. Mä säädin jotain noiden kuvien kanssa ja Vuodatus hoiti loput, eli ne on melkoisen surkeita. Ja mä oon todellakin säätänyt niiden kuvien kanssa, ei mitään takeita niin laadukkuudesta. Ja mä muutenkin painostin tässä osassa enemmän tekstiin kuin kuviin... Tässä osassa ette pääse ollenkaan nauttimaan Scarosta, mutta se on sitten seuraavalla kerralla pääroolissa. Mä inhoan noita mun nykyisiä ihoja, pitää varmaan ladata uudet. Ja mä en vaan löytänyt tai en jaksanut etsiä jotain, esimerkkinä parit hiukset. Kestäkää.

Aloitetaampa sitten... Jos te todella tahdotte lukea.

Kauanko aikaa oli kulunut? Päiviä? Viikkoja? Kaikki toistui päivästä päivään samanlaisena. Mistä

sitä voisi tarkkaan tietää... Joka päivä samat rutiinit ja ohjelmat. Martellos oli laatinut heitä varten oikein oman päiväjärjestyksen, kaikki tapahtui ajallaan ja valvotuissa oloissa. Sitä paitsi Maraleia oli yksinäinen ja ikävystynyt. Hänellä ei ollut mitään toivoa edes yrittää viritellä kunnon keskustelua kenenkään muun kuin Teilian kanssa, sen jälkeen kun Martellos oli antanut henkilökohtaisesti kartanon väelle käskyn, etteivät nämä saisi sanoa "nuorille neideille" -kuten Martellos heitä ylevästi nimitti- mitään muuta kuin sen mikä oli tarpeellista.

Sitten se jatkuva epävarmuus. Nyt saattoi tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, että kaikki jatkuisi samanlaisena... Ja seuraavana päivänä Martellos saattaisikin sotkea kaiken, yllättää heidät jollain uudella paljastuksella. Tähän mennessä tämä ei ollut kertonut tosin vielä paljoakaan... Eikä kumpikaan tytöistä, niin Maraleia kuin Teiliakaan, olleet uskaltaneet kysyä paljon mitään. Martelloksen katse sai veren hyytymään ainakin Maraleian suonissa. Hän oli niin peloissaan... Eikä voinut sille mitään, kukaan ei voinut auttaa... Scaro oli poissa, Maraleia oli vangittu ehkä ikuisesti tähän aikakauteen. Tähän aikakauteen, jossa hän ei ollut syntynyt, jota hän ei tuntenut, jossa hän ei osannut käyttäytyä, pelkäsi aina tekevänsä virheitä. ( Tää kuva on sitten niin huonolaatuinen, koska se joutui mun kokeilujen kohteeksi. Ja kärsi kun sitä kursittiin takaisin kuvaksi)

Täällä hän oli palvelijoiden ympäröimä. He täyttivät hänen kaikki toiveensa, ei Maraleialla tosin niitä paljon ollutkaan. Hänen ainut todellinen toiveensa olisi, että hän pääsisi pois tai saisi ainakin jutella jonkun kanssa... Lisäksi tässäkin loistossa ja yltäkylläisyydessä oli totuttelemista hänen entisen elämäntyylinsä jälkeen. Joskus iltaisin hän mietti mitä isä ajatteli, mitä tälle kuului. Kaipasiko tämä häntä? Vai eikö muistanut ollenkaan? Maraleialla oli tapana itkeä itsensä uneen. Kaikki tuntui täällä niin viileältä ja tyhjältä. Kukaan ei osoittanut minkään näköisiä tunteita, kaikista vähiten Martellos itse. Tämän kasvoilla oli aina se sama tyyni, hillitty ilme. Kuin Teilia ja Maraleia olisivat olleet punaisia väritäpliä jäänharmaalla paperilla, ainoita jotka todella elivät, nauroivat ja tunsivat tässä kartanossa.

"Neiti, teidän tuntinne alkaa pian. Herra Cartos varmaankin jo odottaa." Sisäkön kohtelias ääni herätti Maraleian ajatuksistaan. Hän säpsähti, mutta vastasi aivan rauhallisesti:" Aivan, kiitos kun muistutitte." Maraleia osasi jo joitain käyttäytymissääntöjä, tiesi ainakin jotenkin miten käyttäytyä. Aluksi palveluskunta oli katsellut hieman kummeksuen tätä 'nuorta neitiä', jolla ei ollut mitään kiitettäviä käytöstapoja, eikä osannut mitään herrasväelle ominaista, kuten vaikka koruompeleita. "Olkaa hyvä ja saattakaa minut sinne", Maraleia kehotti, vaikkei hänen olisi edes tarvinnut. Muutamat sisäköt seurasivat häntä sinnikkäästi joka paikkaan, senkin oli kai Martellos päättänyt. Oli ahdistavaa, kun missään ei saanut olla rauhassa. Aina joku oli paikalla ja valvoi häntä.

Yksi uusista asioista, minkä Martellos oli päättänyt, että Maraleian tulisi ehdottomasti oppia lukemaan. Eikä Maraleialla ollut ollut siihen mitään vastaansanomista. Kun tämä ylväs herttua jotain päätti, sitä ei käynyt vastaan väittäminen. Maraleialla oli melkein joka päivä muutama tunti lukuopetusta herra Cartosin kanssa. Tämä oli vakavailmeinen, mutta tehokas opettaja. Vaikka Maraleia olikin aivan varma, ettei oppisi koskaan lukemaan, kirjaimetkin olivat aivan erilaisia kuin ennen... Ei, kun tulevaisuudessa? Ne olivat paljon koukeroisempia ja muutenkaan Maraleia tuskin tunnisti niitä. Silti hän ei voinut kieltää, eikö olisi kokenut huikaisevan onnistumisen tunteen aina kun huomasikin äkkiä ymmärtävänsä jotain. Lukeminenkin sujui jo jotenkuten, vaikka Maraleia edelleen meni sekaisin kirjaimissa, ne olivat niin kummallisen näköisiä.

Aivan pääoven yläpuolella oli pieni parveke, josta Maraleia piti kovasti. Sieltä näkyi kartanon korkeiden muurien yli muuallekin. Siellä täällä oli pieniä taloja ja pelloilla ja teillä liikkui ihmisiä ja hevosia. Oli rentouttavaa seurata ihmisten elämää, se antoi tunteen, ettei tämä ollutkaan aivan kylmä ja eloton paikka. Tavalliset ihmiset elivät ja vahvasti. Voi kun Maraleia olisi tahtonut mennä ja jutella heidän kanssaan... Mutta Martellos ei ikinä siihen suostuisi, parvekkeella seisominenkin kaiken vapaa-aikansa oli tämän sietokyvyn rajoilla. "Sinusta olisi tarkoitus muokata hyvin kasvatettu ja hyvin käyttäytyvä aristokraatti ainakin pintapuolisesti ja minun pitää katsoa mitä sinä teet. Palvelusväki alkaa puhumaan." Martellos oli tuhahtanut paheksuvasti, kun Maraleia oli puolustanut mielipuuhaansa.

"Oletteko kuullet, arvoisat neidit, että Sunoran kruunuprinssin vaimoksi on kihlattu joku neitonen, jonka syntyperästä ei ole mitään takeita. Pöyristyttävää, sanon minä." Kuiva, nariseva ääni täytti vaaleasävyisen teehuoneen. "Todellako? Eihän se ole lainkaan soveliasta. Tuosta nimenomaisesta neidostahan tulee Sunoran seuraava kuningatar ja tulevan sukupolven äiti. Oletko varma ettei tässä ole jotain taustalla?" Nuori nainen, jolla oli vaaleanruskeat, runsaat kiharat, kauhisteli Teilian vieressä. "Entä te neiti Andorge, mitä te tästä ajattelette?" Vanha nainen, Teilian muistin mukaan joku vanha kreivitär, tiedusteli kohteliaalla äänensävyllä. "Umm, onkohan tämä kyseinen kruunuprinssi ajatellut lainkaan valtakuntaa ja omaa asemaansa", Teilia mutisi, empien sanojaan. Aina saattoi sanoa väärin ja näillä "sivistyneillä" aatelisnaisilla oli harvinaisen tarkat korvat ja kerkeä kieli.

Teilian omat päivät täyttyivät kaikesta, mikä oli joskus tavannut olla aatelistolle tärkeää, juoruilusta, koruompelusta ja kaikesta muusta yhtä turhanpäiväisestä, joka ei merkinnyt Teilialle mitään. Aluksi oli tietysti hauskaa vain laiskotella ja rupatella, mutta pikkuhiljaa se oli alkanut käydä sietämättömäksi. Eikö hänen elämässään tulisi enää olemaan mitään, millä todella olisi merkitystä. Oliko hän vain kaunis nukke, joka pukeutui kauniisiin mekkoihin ja eli täydellistä elämää. Täydellistä ja täysin merkityksetöntä. Joskus Martellos käski Maraleian ja hänet tämän työhuoneeseen. Silloinkin aiheena oli useimmiten tyttöjen käyttäytyminen ja muu. Teilia oli toivonut enemmän, Martellos oli luvannut opettaa heille miten voimaa käytetään, luvannut kertoa asioista. Mitään ei ollut tapahtunut.

Ainoastaan kartanon laajassa puutarhassa hän tunsi olevansa todella elossa. Siellä joka puolella oli elämää ja linnut lauloivat, vaikka ilman täyttikin aatelisnaisten lörpöttely. Nämä oli komennettu hänen seurakseen, vaikka Teilia ymmärsikin että tosiasiassa, ehkä heidän tietämättään, vahtivat hänen käytöstään ja muitakin tekemisiä. Puutarhaakin ympäröivät korkeat muurit, jotka estivät sisäänpääsyn lisäksi myös pakenemisen. Eikä Teilialla ollutkaan paikkaa mihin paeta, hän ei tuntenut tätä aikakautta, ei tiennyt mihin mennä tai mitä tehdä. Martellos oli ollut oikeassa, oli tehokas tapa siirtyä ajassa, tämä oli todellakin hämmentävää. Teilia oli lukenut vanhanaikaisesta elämästä kirjoista, mutta oli täysin erilaista elää sitä itse. Joskus hän ihmetteli elikö hän oikeasti tätä, ehkä tämä oli vain unta... Unta, joka tuntui täysin todelliselta...

 

***

Oli taas sellainen päivä. Päivä, jolloin Martellos oli kutsunut heidät luokseen. Teilia oli helpottunut, hän ei olisi sietänyt enää hetkeäkään tyhjänpäiväistä höpinää. Mutta Maraleian selkää pitkin kiirivät kylmät väreet, hän ei kestänyt Martellosta. Tässä oli jotain, mikä pelotti häntä, jotakin kylmää ja tunteetonta, sellaista mitä Maraleia ei voinut täysin käsittää.

Alkoi tuntua yhä enemmän siltä, että tällä kertaa Martelloksella ei ollut edes mitään asiaa. Hän vain puhui tytöille, yhtä vakavasti kuin aina, kaikesta yleisestä ja tiedusteli kohteliaasti näiden mielipiteitä siitä, tarvitsisivatko he uusia pukuja ja kaikkea muuta yhtä sisällötöntä, mutta josta joku tavallinen aatelisneitonen olisi rupatellut kauan ja hartaasti.

Maraleia ei tiennyt mikä häneen meni kun hän ponkaisi ylös ja marssi Martelloksen työpöydän eteen. Niin kovasti, kuin hän kammosikin tätä mustasilmäistä miestä, hän teki sen silti. Kuin hän olisi saanut äkkiä jostain voimaa. "Oliko sinulla asiaakin?! Tai ei, anteeksi, pitäisi varmaan teititellä. Miksi me edes olemme täällä jos sinä et aio tehdä mitään? Me olemme olleet täällä jo ihan liian kauan, olemmeko me sinulle jotain kivoja pikku leluja, joita voi pukea nätteihin vaatteisiin ja leikkiä miten tahdot?! Sinulla piti olla jotain tärkeääkin, puhuit jostain..." Maraleian kiivas huutaminen, joka kajahteli nurkissa, vaimeni. Ei hän itsekään oikeastaan tiennyt mistä Martellos oli puhunut, tämä oli käyttänyt sanaa "voima", suostumatta kertomaan sen enempää.

Hetken Maraleia kuvitteli näkevänsä Martelloksen silmissä liikahtavan jotain, mutta se oli vain hetken ja hän ajatteli, että se oli vain ollut valon heijastus. "Vai niin... Minä olen itse asiassa odottanutkin tätä, odottanut että te laukaisette tilanteen jotenkin", Martellos tuumi yhtä tyynellä ja värittömällä äänensävyllä kuin aina. Teilia kuului vetävän terävästi henkeä taustalla. "Olin utelias", Martellos tokaisi kuin selitykseksi.

Maraleian ryhti lysähti, hänet äsken täyttänyt pelottomuus oli poissa. Hän ei voinut katsoa Martelloksen sysimustiin silmiin, niissä oli jotain... jotain karmivaa. "Tuo oli sitä paitsi tyhmää, normaalisti minä rankaisisin sinua tuollaisesta niskuroinnista... Mutta nyt olin jo odottanut tätä", Martellos tuhahti teräksisellä äänellä. "Käyttäydythän tulevaisuudessa kiltisti, olisi sääli jos joutuisin rankaisemaan viattomia sivullisia sinun typeryyksistäsi?" Maraleia säpsähti. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi vapisevalla äänellä. "Esimerkiksi sitä pikkupoikaa... tai äitiäsi." Martellos virkkoi leppoisasti, kuin olisi puhunut aivan arkipäiväisestä asiasta.

"Äidistäni", Maraleia toisti epäroiden. Hänen äitinsä oli osasyy miksi hän oli jäänyt tänne, miksi hän oli suostunut. Tämä oli ollut hänen oma päätöksensä... Oliko hänellä ollut oikeus päättää Teiliankin puolesta? Maraleia vilkaisi melko hämmentyneen oloista ystäväänsä. "Enkö... minä voisin nähdä hänet? En muuten voi tietää puhutko totta. Voihan tuo olla pelkkää puhetta", Maraleia uskaltautui sanomaan itselleen yllättävän tiukalla äänensävyllä. Martellos nousi ylös ja jäi tuijottelemaan kirjoja. Jonkin aikaa oli täysin hiljaista. "Mikäs siinä. Mennään vaikka heti."

Martelloksen vastaus yllätti täysin Maraleian. Ja kai Teiliankin. Tämä käveli hiljaa Maraleian luo. "Maraleia, uskotko että näet todella äitisi..?" Teilian ääni oli hieman epäilevä, hän ei luottanut Martellokseen. Maraleia pudisti avuttomasti päätään ja vastasi:"Minä en voi tietää. Näen sen sitten..." Teilia huokasi. "Älä tee mitään tyhmää." Maraleia hymyili heikosti. "En tietenkään."

Teilia alensi ääntään ja supisi Maraleialle:" Jos se todella on äitisi, kysy häneltä... Tarkoitan, hän on ollut täällä puheista päätellen jo kauemmin, hän voi tietää lisää tästä... voimasta. Ja Martelloksesta." Maraleia liikahti levottomasti. Jos Martellos kuulisi? Tämä vaikutti kyllä täysin keskittyneeltä yhteen kirjaan, jonka oli napannut kirjahyllystä. "Totta kai. Jos vain voin. Ja jos se todella on...äiti." Maraleia kuiskasi takaisin. "Oletteko jo rupatelleet tarpeeksi vai voimmeko mennä?" Martellos kysyi ja napautti kirjan kiinni. "Menkää vaan", Teilia vastasi nopeasti. Oven ulkopuolella odottivat, kuten aina, Maraleian sekä Teilian seuralaiset. Maraleia vilkaisi kikattelevia naisia hieman katkerasti, hänellä oli vain palvelusväkeä seuranaan ja nämäkään eivät saaneet puhua hänelle. Tajusiko Teilia edes että tällä oli paljon enemmän vapautta kuin hänellä?

Kapeat portaat johtivat alas maan alle, vankityrmiin. Seinistä huokui kosteutta ja vain seinillä roikkuvat lyhdyt valaisivat pimeitä käytäviä. Maraleian iho nousi kananlihalle, hän muisti tämän niin hyvin... Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi kulkenut näitä portaita ylös. Silloin... Hän oli luvannut Scarolle palaavansa... Scaron edellisestä näkemisestä tuntui olevan niin pitkä aika. Hetken ajan Maraleian olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun, mutta hän kokosi itsensä.

Hänen täytyisi nyt ajatella olennaista. Hän oli menossa äitinsä luo, äidin, jota Maraleia ei ollut koskaan tuntenut. Isä ei ollut koskaan puhunut tästä ja valokuvatkin ja muut olivat melkein täydellisesti kadonneet. Tämä oli tullut niin nopeasti, Maraleia ei edes tajunnut vielä kunnolla että oli todella matkalla äitinsä luokse... Toivottavasti Martellos ei huijaisi, Maraleia kyllä uskoi tunnistavansa äitinsä jos tämän näkisi. Eikö niin tapahtunut aina? Ainakin tarinoissa...

Martellos oli itse asiassa melko tyytymätön, vaikka olikin auliisti tarjoutunut viemään Maraleian äitinsä luo. Hän ei tiennyt mitä tästä kohtaamisesta seuraisi. Mutta tarkoitus oli kuitenkin hivuttaa Maraleian voimat esille pikkuhiljaa ja tämä oli luonnollisesti ensimmäinen askel kohti lopullista päämäärää. Ja tietysti tämä oli hupia. Martelloksesta oli ollut huvittava seurata kuinka kauan kestäisi että tytöt ilmaisisivat mielipiteensä. Ja hän oli olettanut, että ensimmäisenä mielipiteensä ilmaiseva olisi Teilia, joka ainakin vaikutti päättäväisemmältä ja rohkeammalta. Mutta kenties Maraleiassa oli enemmän sisua kuin Martellos oli ajatellutkaan. Ei tämä voinut mikään heikko olla, heikko ihminen ei jaksaisi kantaa, toisen ihmisen avustuksellakaan, sitä määrää puhdasta energiaa, jota Maraleia kantoi ja toivon mukaan jonakin päivänä vielä hallitsisikin.

Vanha ovi aukeni naristen. Maraleia yritti kurkkia Martelloksen takaa mitä vankityrmässä näkyi. "Mites sinä tänään noin uupunut olet? Olisit iloinen, minähän toin sinulle seuraa", Martellos puheli, äänessä häivähti ivaa.  ( Aargh, mä olin ihan varma että Halidarilla oli vaaleat hiukset, kun tein ton! Nää, leikitään että se on vaihtanut hiusväriä... tai jotain. *virn*)

"Uskaltaako sitä edes katsoa." Naisen ääni oli pehmeä, vaikkakin kurkku kuulosti käheältä. Puhe oli kuin myrkkyä, sanoja ei ollut tarkoitettu ystävällisiksi. Martellos heilautti päätään. "Ei ole pakko, jos ei tahdo. Mutta onhan se harmi, kun minä nyt kerrankin hyvää hyvyyttäni toin tyttäresi näytille." Nainen säpsähti kuin sähköiskun saaneena. "Odota."

Maraleia astui pari askelta Martelloksen ohi, joka jäi nojailemaan huvittuneen oloisena ovelle. "Ä-äiti..?" Maraleia takelteli epävarmana. Oliko tässä todellakin hänen mystinen äitinsä? Nainen viivytteli, kuin ei uskaltaisi kääntyä ja kohdata Maraleiaa. Maraleiakaan ei nähnyt tätä, mutta toivoi että toinen näyttäisi kasvonsa. Tyhjä paikka hänen ajatuksissaan saisi täydennyksen…

Kaikesta huolimatta Maraleia oli lähellä kiljaista, kun hänen äidikseen väitetty nainen kääntyi. Kasvonpiirteet olivat kyllä kauniit, mutta niitä tahrasivat väkivallan merkit, kuin tämä olisi hakattu tai jotain... "Sinä olet Maraleia?" Se oli kysymys, muttei kuitenkaan ollut. Kuin tämä nainen, hänen äitinsä, olisi jo tiennyt sen, ollut varma asiasta. Outo, kiemurainen merkki, kuin köynnös tämän silmännurkassa kiinnitti Maraleian huomion. Oliko se tatuointi..? Maraleia kohotti uteliaana kätensä ja kosketti outoa kuviota. Toinen ei tehnyt mitään estääkseen, katsoi vain Maraleiaa osaksi uteliaana, osaksi aivan rauhallisena.

Tatuointi se ei ollut, se oli selvä. Maraleia säikähti ja vetäytyi kauemmas. Merkki tuntui elävän, se oli lämpimämpi kuin muu iho ja sen koskettamisesta aiheutuva sähköisyys sai Maraleian niskakarvat pystyyn. "Mikä tuo on?" (Älkää kysykö, se kuvio todellakin on onnistunut häipymään just tuosta kuvasta. Kuvitellaan että se on siinä. Tästä muuten katosi yksi kuva välistä.)

Naisen, äidin, Halidarin silmissä kimmelsivät kyyneleet. "Kultaseni, se... se on syntymämerkki", hän selitti, tosin ei kovin uskottavasti. Ei Maraleia uskonutkaan, mutta hän ei toisaalta alkanut väittää vastaan. Hänen mielessään oli aavistus, ettei hän ehkä tahtoisi kuulla. "Miten sinä voit? Mitä Dewwetille kuuluu?" Halidar kyseli tunteiden tukahduttamalla äänellä. Maraleia mietti. Jos äiti oli ollut täällä siitä pitäen, kun hän oli kadonnut, sen täytyi olla todella pitkä aika... "Minä voin ihan hyvin...kai", Maraleia empi vastausta ja jätti täysin tietoisesti vastaamatta toiseen kysymykseen. Halidar huokasi ja vilkaisi Martellokseen päin. "Hän on saanut sinutkin loukkuun, eikö?"

"Odotas. Voitko todistaa että olet todella äitini?" Maraleia tiukkasi, hän tahtoi olla varma. Vaikka hänellä olikin tietty aavistus, toinen oli puhunut isästäkin... Halidar pudisti päätään. "Milläs minä sen todistaisin. Voisin kertoa sinulle juttuja sinusta aivan pienenä ja isästäsi ja kaikesta, mutta mitä se todistaisi? Vain sinä päätät mihin uskot ja mihin et." Maraleia pureskeli alahuultaan. Mitä tuo sitten tarkoitti? Uskoisiko hän? "Mitä sinä tiedät... siitä, mitä Martellos nimittää yksinkertaisesti voimaksi?" Maraleia kysyi varovasti. Halidar kosketti vaistomaisesti köynnösmäistä kuviota silmäkulmassaan. "Se... On parempi ettet tiedä siitä mitään." Halidar vaikutti epävarmalta, huolestuneelta.

"Miten niin?" Maraleia kysyi. Tämä reaktio oli yllättänyt hänet. "Kuule, se...hmm... voima, ei ole pelkästään hyvästä. Itse asiassa ei ollenkaan. Varsinkaan jos olet sellaisen ihmisen kuin Martelloksen vankina-"

"No niin, se oli kiva juttutuokio, mutta tähän sen voisi lopettaa", Martellos tokaisi yllättävän terävästi päälle. "Miksi? Etkö tahdo että tyttö kuule totuuden sinusta?" Halidarin ääni oli kuin jäätä. Martellos irvisti ylenkatseellisesti. "Suu kiinni nyt, hänen ei tarvitse tietää mitään tarpeetonta. Vai haluatko että saat uuden käsittelyn kasvoillesi? Sinä tiedät että tottelemattomuudesta rangaistaan tässä taloudessa ja sinä olet ollut viime aikoina kovin kuriton." Halidar kalpeni, mutta säilytti edelleen sisunsa. "Hyvä on, älä kerro. Joku päivä hän tulee kuulemaan. Tiedäthän sinä sen, An-" Halidar tuhahti, mutta Martellos keskeytti hänet yllättävän äkäisesti, entiseen viileyteen verrattuna:" Se suu kiinni nyt! Ja sinä, tyttö, lähdet täältä. Nyt. Tämä jutusteluerä on tällä kertaa ohi!"

Halidar halasi näiden kahden puheista hämmentynyttä Maraleiaa ja suhahti tämän korvaan, niin hiljaa ettei Martellos voinut kuulla:" Älä tee mitään mitä hän tahtoo." Martellos oli äkäinen, mutta näin tämä vaikutti itse asiassa vähemmän pelottavammalta, parempi näin, kuin se normaali, ainainen elegantti viileys. Siinä oli jotain, joka meni jo inhimillisen rajoista yli, se oli paljon karmivampaa.

Maraleia käveli kiltisti Martelloksen perässä pois vankityrmästä, mutta loi vielä silmäyksen äitiinsä. Sillä nyt hän oli varma, tämä todella oli hänen äitinsä. Hän ei osannut selittää miksi oli niin varma, mutta hän oli jo tehnyt päätöksensä. Hän uskoi. Halidar katsoi hymyillen takaisin, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Ovi kolahti kiinni ja tyrmään laskeutui taas täysi pimeys. Halidar oli samaan aikaan niin hermostunut kuin onnellinenkin. Hän oli nähnyt tyttärensä, neljäntoista vuoden jälkeen. Kyyneleet puskivat hänen silmiinsä, hän oli liian liikuttunut. Mutta toisaalta tämän kauan kaivattu tytär oli nyt Martelloksen kartanossa, tämän käskyvallan alla. Asiat olisivat todellakin voineet olla paremminkin... "Martellos, vielä joku päivä joku saa tietää totuuden sinusta. Ja toivottavasti sitä päivää ei tarvitse odottaa kauan. Olet murskannut jo tarpeeksi monta elämää."

"No, tyydyttikö tämä sinun tiedonjanoasi?" Martellos kysyi. Tämä oli jo saanut kerättyä tyyneytensä takaisin, vaikka äänestä kuulsikin vielä pienoinen äreys. Maraleia ei osannut sanoa mitään. Hän ei tiennyt mitä ajatella, hän tarvitsisi aikaa saadakseen koota ajatuksensa kasaan... "Näytät kovasti järkyttyneeltä. On varmaan parempi että lepäät huoneessasi loppupäivän", Martellos totesi. Maraleia mutisi jotain myöntävää vastaukseksi. Hän todellakin tarvitsisi nyt omaa rauhaa, että voisi järjestellä ajatuksensa, voisi selventää kuvaa siitä mitä oli tapahtunut sen lyhyen ajan sisällä pienessä vankityrmässä.

Sinä iltana Maraleia ei saanut unta. Hän valvoi myöhään yöhön, miettien edelleen. Äiti olisi varmasti tiennyt enemmänkin, kaikesta. Tämä tuntui tietävän jotain Martelloksestakin, jotain, Martellos oli estänyt häntä kertomasta. Jokin salaisuus..? Kuka Martellos todella oli, niinhän se meni. Tapaaminen äidin kanssa oli vain luonut uusia kysymyksiä. Kaikesta.

 

Teilia

"Kuule, Dalia..."

"Mitä sinä luulet, tapaako Maraleia todella äitinsä vai onko se vain joku Martelloksen huijaus?"

"Tietysti minä toivon, että se todella olisi oikeasti Maraleian äiti, mutta eikö tämä vaikeuta asioita? Pakenemisesta tulee entistä vaikeampaa, jos meidän pitää viedä tämä äitikin mukanamme. Vai antaisiko hän meille vastauksia?" Teilia aprikoi ääneen, tuijottaessaan samalla itseään peilistä.

"Vaikea sanoa. Mutta miksi herra huijaisi?" Dalia ihmetteli ja kohautti olkiaan. Daliasta oli tullut Teilialle tärkeä luottohenkilö, jolle hän saattoi puhua ja jonka kanssa hän saattoi viettää aikaa vaikka iltaisin, kun muuta seuraa ei ollut. Ja juttelu Dalian kanssa virkisti häntä pitkän, täysin turhan päivän jälkeen. Lisäksi heillä oli paljon yhteistä, vaikka he olivatkin toisaalta aivan erilaisia. Ja olivathan he melkein samanikäisiäkin. "Mutta miksi te tahtoisitte paeta täältä?" Dalia kysyi, huolestunut sävy äänessään. Heistä oli tullut Teilian kanssa läheiset ja hänenkin työstään, tässä luotaantyöntävässä kartanossa, oli tullut paljon mukavampaa. "Teillähän on kaikkea mitä tahdotte. Saatte kaiken valmiina nenänne eteen... Toisin kuin esimerkiksi minä, olen joutunut aina tekemään töitä että saisin edes vähän ruokaa. Ennen kuin pääsin kartanoon piiaksi, oli todella vaikeaa." Dalia ei voinut mitään sille että oli hieman katkera. Tuskin Teilia voisi ymmärtää.

Dalian elämä ei ollut koskaan ollut mitään mukavaa ja helppoa. Päinvastoin. Hän oli syntynyt seitsemänneksi köyhään perheeseen ja oli elänyt hyvin vähällä ravinnolla ja kovan työn uuvuttamana koko lapsuutensa. Kun hän oli kasvanut tarpeeksi, hän oli ollut milloin missäkin tekemässä enemmän tai vähemmän raskaita töitä, kunnes sai pestin tästä kartanosta. Kotona oli silti alati kasvava perhe, jonka tulevaisuus näytti koko ajan synkemmältä. Voi, miten Dalia olisi tahtonut auttaa heitä jotenkin... "Ja herra tuskin ilostuisi siitä, jos te karkaisitte. Sitä paitsi täällä liikkuu aika outoja huhuja liittyen Maraleia-neitiin..." Teilia, joka oli juuri saanut pujotettua yöpaidan ylleen, käänsi katseensa välittömästi Daliaan.

"Mitä sinä oikein tarkoitat?" Teilia kysyi levottomana. Dalia nielaisi. Ei olisi pitänyt sanoa mitään. "E-en mitään erikoista..." hän mutisi vastahakoisena. Teilia paransi ryhtiään. "Sano nyt. Maraleia on minun ystäväni, minun kuuluu tietää." Dalia liikehti levottomasti, mutta kääntyi sitten epävarmana Teiliaan päin.

"Älkää nyt pahastuko, minä vain toistan mitä kuulin muulta palvelusväeltä", Dalia varmensi. Hän ei tahtoisi Teilian suuttuvan hänelle sellaisesta mihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa. Hänen ei edes pitäisi kertoa, mutta enää ei voinut perääntyä. "Niin?" Teilia sanoi kärsimättömänä.

Dalia kumartui lähemmäs Teiliaa, supatti tämän korvaan kyökissä ja käytävillä kuulemiaan, itsepintaisia huhuja. Teilian silmät laajenivat sana sanalta, hän näytti epäuskoiselta.

"Sinä et voi olla tosissasi!" Teilia puuskahti. Dalia muljautti harmistuneena silmiään. "Minähän sanoin, että toistan vain mitä olen kuullut muualta." Teilia pudisteli hetken päätään ja lysähti sitten nojatuoliin. "Minun on pakko kertoa tästä Maraleialle, vaikka se olisikin pelkkä huhu..." Teilian sydäntä kylmäsi kun hän ajatteli, mitä hänen ystävänsä tekisi kuultuaan... Siitä ei tulisi helppoa... Kummallekaan.

 

Seuraavana aamuna

Seuraavana aamuna, kun linnut visersivät puutarhan puissa ja auringon valo läikehti ruohikolla ja kukkaistutuksissa, joiden ympärillä perhoset lentelivät, tapahtui se mitä Teilia oli eilen murehtinut. Hän istui syrjäisellä penkillä, oli istunut jo kauankin, odottanut Maraleiaa, jonka tiesi tulevan joskus aamupäivällä puutarhaan kävelemään. Se oli ainut hetki kun kumpikin pääsi olemaan aivan vapaasti, ilman että kukaan pyöri heidän ympärillään. "Teilia, sinä oletkin täällä", Maraleia huudahti jotenkin vaisusti. Tämän silmien alla oli mustat varjot, tyttö ei ollut varmaankaan nukkunut kovin hyvin. Eilen oli täytynyt olla raskasta, tapaaminen äidin kanssa... "Joo, odotin sinua", Teilia kertoi hymyillen, mutta vakavoitui nopeasti. "Minulla on asiaa. Istu tuohon viereen niin jutellaan. Tämä on niin syrjässä, ettei kukaan tule katsomaan", Teilia kehotti ja veti syvään henkeä. Häntä hermostutti, miten hän voisi koskaan toistaa Maraleialle sitä mitä oli kuullut Dalialta.

"Niin?" Maraleia kysyi. "No, tapasitko eilen äitisi?" Teilia tiedusteli. Olisi helpompi avata keskustelu jollain muulla... Maraleia painoi katseensa maahan. "Tapasin. Hän olisi varmasti tiennyt jotain näistä "voimista" ja Martelloksesta jotain, mutta tämä ei antanut hänen kertoa." "En yhtään ihmettele. Martellos ei ole kovin paljon vaivautunut paljastamaan meille", Teilia totesi happamasti. "Äiti olisi tiennyt hänestä jotain, mitä hän salailee. Jotain, mitä hän ei tahdo muiden tietävän... Äiti tietää sen", Maraleia selitti uupuneesti.

"Nukuitko sinä koko yönä?" Teilia kysyi myötätuntoisesti. "En minä voinut. Piti ajatella", Maraleia mutisi vastaukseksi. "On harmi, että sinulla menee muutenkin noin huonosti, mutta olisi jotain mitä sinun täytyisi ehdottomasti tietää…" "Mitä?" Maraleia kysyi terävöityen hetkessä.

"Minä juttelin eilen Dalian, se yksi palvelustyttö, olen joskus puhunut hänestä, kanssa. Hän kertoi minulle jotain, mikä minun mielestäni sinun pitäisi saada ehdottomasti tietää, vaikka se onkin varmaan pelkkä huhu", Teilia aloitti. "Mene suoraan asiaan äläkä kiertele", Maraleia komensi ykskantaan. Teilia nielaisi vaivalloisesti. "Jos vain olet valmis kuulemaan." "Olen minä." Ilme Maraleian kasvoilla oli päättäväinen.

"Minä siis... Dalia sanoi että palvelusväki juoruaa, että Martellos oli ottamassa sinun äitisi vaimokseen tai jotain-" Teilian takelteleva, eikä varmasti hyvä selitys jäi kesken, kun Maraleia kirahti päälle:" Mitä sinä tarkoitat?!" Teilia yritti jatkaa, mutta Maraleia sai sanottua aina jotain epäuskoista päälle.

Maraleia nousi seisomaan. "Sinä olit ihan tosissasi?" Maraleia toivoi, että Teilia olisi vain pilaillut. Kohta hän toivoi sitä vielä enemmän. "Kuuntele loppuun!" Teilia ärähti ja jatkoi äkillisen hiljaisuuden turvin:" Mutta siis, tästähän ei tule eikä tullut mitään, joten nyt palveluskunnan joukossa puhutaan että... umm... sinäkin olet olemassa, sinä olet...äitisi tytär..."

Teilia jatkoi vielä, mutta Maraleia ei enää kuullut. Hän oli kyllä ymmärtänyt ystävänsä sekavan selityksen päätarkoituksen. Hänen silmissään sumeni ja hän tunsi kaatuvansa...

Viimeinen muistikuva oli Teilian hätääntyneet kasvot ja tämän kiljaisut, vaikkei Maraleia saanut niistä selvää ennen kuin vaipui sametin pehmeään tyhjyyteen, tiedottomuuteen.
Neljä sanaa kajahtelivat hänen päässään. Totta vai pelkkää huhupuhetta?