En ole aivan varma tämän jatkumisesta, mutta luulempa että saatte jatkoa edelleen, mutta hahmot minun pitää tehdä uudestaan, joten varautukaa siihen että ne eivät näytä täysin samanlaisilta. Kuitenkin. Tämä osa on kuviltaan melkein samanlainen kuin toinen ja ehkäpä myös sisällöltään... Noh, älkää tappako minua sen tähden. Ainiin, ilmoittakaa kirjoitusvirheistä jos bongaatte niitä, koska minulla ei ollut erityisen paljon aikaa oikolukea tätä.
Ja tämä luku on ennätyksellisen lyhyt.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ovi aukesi ja Teilia tyrkättiin takaisin tyrmään. ”Ei tarvitse töniä”, Teilia kivahti, mutta jotenkin hänen äänestään oli kadonnut puhti.  Hän käveli sivuun ja jäi mietteliään näköisenä nojaamaan seinustalle. ( Anteeksi, tämä kuva on huono. Heh, älkää pelästykö, vain ja ainoastaan tämä kuva on ihan mössö!)

 

 

”Telia missä sinä olit? Mitä tekivät?” Scaro kysyi melkein heti. Maraleia näytti hiljaiselta ja piti katseensa maassa. ”Ei mitään”, Teilia sanoi hiljaa. Hän ei oikeastaan tahtonut alkaa pelotella muita. Ja miten hän sen kertoisi edes..?

 

 

”Noniin, lopettakaas se rupatteleminen. Minä sain määräyksen, että pomo tahtoo tavata tuon toisenkin tytön, sillä on sille jotain tärkeää asiaa”, Teilian tyrmään saattanut mustaviittainen mies jyrähti ja katsoi Maraleiaa.

 

 

”Tavata Maraleian?” Scaro puuskahti. ” Mutta eihän”, Scaro aloitti, kun mustaviittainen keskeytti hänet tylysti:” Pomo sanoi että tahtoo tavata tuon tytön, siinä ei tuollaisilla pikkupojilla ole sananvaltaa.  

 

 

Maraleia rypisti kulmiaan. ”Kaipa minä sitten tulen”, hän sanoi ja nousi vapaaehtoisesti ja lähti kävelemään ovelle. ”Maraleia! Et sinä voi mennä!” Scaro huudahti kasvoillaan melkoisen kauhistunut ilme.

 

 

”Miksi en? Minäkin haluan tietää mitä täällä tapahtuu”, Maraleia sanoi hiljaa, käänsi sitten päätään ja hymyili olkansa yli Scarolle. ”Älä huoli, kyllä minä palaan.” Ja sitten Maraleia käveli mustaviittaisen kanssa ulos ovesta ja ovi sulkeutui matalasti jymähtäen.

 

 

Kunhan Maraleia oli päässyt Martelloksen luo, hän kysyi rohkeasti:” Mitä sinä oikein tahdot meistä… minusta?”

 

 

”Jaajaa, ollaampa sitä rohkeita. Tosin oli se punapäinenkin tyttö melkoisen nenäkäs, ennen kuin kerroin hänelle muutaman elämän tosiasian”, Martellos puheli kuin itsekseen. Maraleia näytti mietteliäältä. ”Noniin, sitten asiaan”, Martellos huokaisi. ”Tiedätkö mitään äidistäsi?”

 

 

”Äidistäni..? Ei, en ole koskaan nähnytkään häntä. Eikä isä puhu hänestä koskaan mitään”, Maraleia änkytti yllättyneenä kysymyksestä. Martellos rypisti kulmiaan tuumivasti. ”Hyvä on, uskotaan. Entä onko sinulle koskaan tapahtunut mitään kummallista? Miten tapasit sen pojan ja sen punapään, Teiliako se oli?” Kysymyksiä suorastaan sateli, eikä Maraleia tajunnut mitä Martellos niistä hyötyisi. Hän vain yritti vastata parhaan kykynsä mukaan.

 

 

”Et näytä tietävän mitään itsestäsi tai äidistäsi. Ehkä se on parempi niin, mutta se voi tuottaa ongelmiakin”, Martellos mietti jälleen ääneen. ”Noh, minä kuitenkin voin kertoa sinulle että tiedän tasan tarkkaan missä äitisi on ja mikä sinä tosiasiassa olet.”

 

 

Maraleian silmät laajenivat. ”Äidistä? Minä luulin, että hän on kuollut tai jotain… Ja mitä ihmeellistä minussa muka on?” Maraleia ihmetteli hämmentyneenä. ”Äitisi on tuolla jossain vankityrmissä, luultavasti ihan elossakin vielä, en ole käynyt katsomassa häntä sitten teidän kolmen ensitapaamisenne jälkeen”, Martellos kertoi. Maraleia sai syytä ällistyä vielä enemmän.

 

 

”Ja sinä olet äitisi tavoin erityinen. Äidilläsi oli voimia vaikka mihin. En ole sitten yhtään varma onko hänellä niitä enää, mutta sinun ei ole ainakaan vielä tarpeen tietää siitä aiheesta sen enempää. Sinullakin on piileviä voimia, joita et varmaankaan vielä tiedosta”, Martellos tokaisi kylmäkiskoisesti. ”Pointti on nyt kuitenkin tässä että sinä ja se punapäinen ystäväsi jäätte tänne tai muuten se pikkupoika ja sinun äitisi saavat kärsiä”, Martellos pamautti hyytävällä äänellä, mikä tuntui saavan huoneen lämpötilankin kylmenemään.

 

 

”Scaro? Ja mistä edes tiedän että äiti on täällä?” Maraleia kysyi. ”No voit olla uskomattakin, mutta se olisi omaa tyhmyyttäsi”, Martellos sanoi ilmeettömänä.

Maraleia mietti vaihtoehtoja. Jos hänen pitäisi jäädä tänne... ja Teilian. Mitä siitä seuraisi? Ja mitä voimia hänessä oli, nekö Martellos tahtoi? Mutta olihan Martelloksella itselläänkin ainakin jotain voimia, kun hän pystyi siirtymään paikasta toiseen. Missäköhän he edes olivat? Mutta jos hän kieltäytyisi, Scaro joutuisi kärsimään, Martellos oli sanonut niin. Ja hänen äitinsä… Maraleia ei muistanut lainkaan äitiään. Miten hän oli joutunut Martelloksen vankityrmiin, jos Martellos puhui totta.

 

 

”No miten on?” Martellos tiedusteli kärsimättömänä. ” Jos suostut, minä opetan sinua käyttämään voimiasi ja sinä autat niillä minua tai muuten läheisiäsi ei odota kovin kaunis loppu”, Martellos sanoi uhkaavalla äänellä. Maraleia nielaisi vaivalloisesti palan kurkustaan. Hän päättäisi tämän Teiliankin puolesta, mutta hän ei tahtonut tuottaa Scarolle tai kenellekään muullekaan mitään pahaa. Ei hänellä ollut vaihtoehtoja. ”Suostun. Jään tänne, jos et satuta Scaroa, äitiäni tai ketään muutakaan.”

 

Mites Scaro ja Teilia jaksavat..?

 

 

Scaro oli kauhuissaan siitä, että Maraleia oli lähtenyt juttelemaan Martelloksen kanssa. Ja vieläpä vapaaehtoisesti! ”Teilia! Mitä he sanoivat sinulle? Mitä he tekivät?” Saco kyseli järkyttyneenä vaiteliaan oloiselta Teilialta. ”Ei mitään! Minä vain juttelin sen Martelloksen kanssa!” Teilia vakuutti.

 

 

”Mutta miksi se tahtoi jutella sinun kanssasi? Ja Maraleian?” Scaro penäsi. ”Ei… minkään tärkeän asian takia”, Teilia mutisi. ”Totta kai Martellos tahtoo jotain, kun se meidät tännekin raahasi! Missä me edes olemme ja mitä varten? Kai sinä kysyit? Minä haluan tietää mitä se puhuu Maraleialle!” Scaro väitti hyväksymättä Teilian vastausta.

 

 

”Maraleiastako sinä vain välität?” Teilia kysyi katse maassa. ” Maraleiastako vain? Etkö sinä välitä yhtään minusta?” Teilia jatkoi. ”En minä sitä niin tarkoittanut”, Scaro sanoi hämmästyneenä Teilian kysymyksestä. ”Ai et vai?” Teilia kysyi ja käveli Scaron ohi ovelle. ”Minä haluaisin kotiin”, hän mutisi itsekseen.