Mä olen tosi pahoillani (ja todella vihainen) mutta tämä on nyt loppu!

Mun isoveli nähtävästi hommaa oikein työkseen koneeseen viruksia, eikä tämä kerta ollut mikään uusi juttu. Eli kaikki tiedostot ja kaikki meni taas sen sileän tien.

Ja mä en todellakaan ala tekemään kaikkea taas uudestaan. (Monesko kerta tämä jo olisi..?)

Varmuuskopiot..? Köhköh, mä en raaskinut käyttää kallista muistitikkutilaa siihen... *mutinaa*

Meillä pamahti ensin molemmat koneet rikki ja nyt kun ne taas toimii, niin netti on poissa. H*ton modeemi. Mä kirjotan tänkin iskän kännykästä saatavan netin voimin. (Hidas on, juu..)

Mutta vielä selvennykseksi tämä on nyt olosuhteiden pakosta jäänyt tähän, loppunut, eikä jatkoa tarvitse todellakaan odottaa, koska tämä ei enää jatku! Poistan ehkä tämän blogin jossain vaiheessa, mutta en ihan vielä.

Sori vielä kerran, mä olen oikeasti ihan tosi vihainen, tämä oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen projekti. Kiitos kaikille lukijoille! Te saatte vielä kuulla musta, mä liikun edelleen näissä piireissä ja ei ole lainkaan yllättävää, jos tänne ilmestyy vielä joku kaunis päivä uusi tarina multa. Kyllä tähän sen verran koukkuun jää.

Mutta nyt mä aion keskittyä jouluun, kouluun ja ehdottomasti yaoihin (, älkääkä vaan kysykö mitä sekin on, ette ehkä ilahdu vastauksesta).

Entschuldigung, mä painun tästä sairastamaan, nytkin melkein 40 asteen kuume.

Tadaa, täältä tämä sitten tulee! Yritin ainakin vähän pidempää osaa, yleensä mä olen ihan hiton laiska... Edelleen, varautukaa ihan erinäköisiin tyyppeihin. Ja siihen että alussa on liian vähän kuvia ja liian paljon tekstiä. Mä säädin jotain noiden kuvien kanssa ja Vuodatus hoiti loput, eli ne on melkoisen surkeita. Ja mä oon todellakin säätänyt niiden kuvien kanssa, ei mitään takeita niin laadukkuudesta. Ja mä muutenkin painostin tässä osassa enemmän tekstiin kuin kuviin... Tässä osassa ette pääse ollenkaan nauttimaan Scarosta, mutta se on sitten seuraavalla kerralla pääroolissa. Mä inhoan noita mun nykyisiä ihoja, pitää varmaan ladata uudet. Ja mä en vaan löytänyt tai en jaksanut etsiä jotain, esimerkkinä parit hiukset. Kestäkää.

Aloitetaampa sitten... Jos te todella tahdotte lukea.

Kauanko aikaa oli kulunut? Päiviä? Viikkoja? Kaikki toistui päivästä päivään samanlaisena. Mistä

sitä voisi tarkkaan tietää... Joka päivä samat rutiinit ja ohjelmat. Martellos oli laatinut heitä varten oikein oman päiväjärjestyksen, kaikki tapahtui ajallaan ja valvotuissa oloissa. Sitä paitsi Maraleia oli yksinäinen ja ikävystynyt. Hänellä ei ollut mitään toivoa edes yrittää viritellä kunnon keskustelua kenenkään muun kuin Teilian kanssa, sen jälkeen kun Martellos oli antanut henkilökohtaisesti kartanon väelle käskyn, etteivät nämä saisi sanoa "nuorille neideille" -kuten Martellos heitä ylevästi nimitti- mitään muuta kuin sen mikä oli tarpeellista.

Sitten se jatkuva epävarmuus. Nyt saattoi tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, että kaikki jatkuisi samanlaisena... Ja seuraavana päivänä Martellos saattaisikin sotkea kaiken, yllättää heidät jollain uudella paljastuksella. Tähän mennessä tämä ei ollut kertonut tosin vielä paljoakaan... Eikä kumpikaan tytöistä, niin Maraleia kuin Teiliakaan, olleet uskaltaneet kysyä paljon mitään. Martelloksen katse sai veren hyytymään ainakin Maraleian suonissa. Hän oli niin peloissaan... Eikä voinut sille mitään, kukaan ei voinut auttaa... Scaro oli poissa, Maraleia oli vangittu ehkä ikuisesti tähän aikakauteen. Tähän aikakauteen, jossa hän ei ollut syntynyt, jota hän ei tuntenut, jossa hän ei osannut käyttäytyä, pelkäsi aina tekevänsä virheitä. ( Tää kuva on sitten niin huonolaatuinen, koska se joutui mun kokeilujen kohteeksi. Ja kärsi kun sitä kursittiin takaisin kuvaksi)

Täällä hän oli palvelijoiden ympäröimä. He täyttivät hänen kaikki toiveensa, ei Maraleialla tosin niitä paljon ollutkaan. Hänen ainut todellinen toiveensa olisi, että hän pääsisi pois tai saisi ainakin jutella jonkun kanssa... Lisäksi tässäkin loistossa ja yltäkylläisyydessä oli totuttelemista hänen entisen elämäntyylinsä jälkeen. Joskus iltaisin hän mietti mitä isä ajatteli, mitä tälle kuului. Kaipasiko tämä häntä? Vai eikö muistanut ollenkaan? Maraleialla oli tapana itkeä itsensä uneen. Kaikki tuntui täällä niin viileältä ja tyhjältä. Kukaan ei osoittanut minkään näköisiä tunteita, kaikista vähiten Martellos itse. Tämän kasvoilla oli aina se sama tyyni, hillitty ilme. Kuin Teilia ja Maraleia olisivat olleet punaisia väritäpliä jäänharmaalla paperilla, ainoita jotka todella elivät, nauroivat ja tunsivat tässä kartanossa.

"Neiti, teidän tuntinne alkaa pian. Herra Cartos varmaankin jo odottaa." Sisäkön kohtelias ääni herätti Maraleian ajatuksistaan. Hän säpsähti, mutta vastasi aivan rauhallisesti:" Aivan, kiitos kun muistutitte." Maraleia osasi jo joitain käyttäytymissääntöjä, tiesi ainakin jotenkin miten käyttäytyä. Aluksi palveluskunta oli katsellut hieman kummeksuen tätä 'nuorta neitiä', jolla ei ollut mitään kiitettäviä käytöstapoja, eikä osannut mitään herrasväelle ominaista, kuten vaikka koruompeleita. "Olkaa hyvä ja saattakaa minut sinne", Maraleia kehotti, vaikkei hänen olisi edes tarvinnut. Muutamat sisäköt seurasivat häntä sinnikkäästi joka paikkaan, senkin oli kai Martellos päättänyt. Oli ahdistavaa, kun missään ei saanut olla rauhassa. Aina joku oli paikalla ja valvoi häntä.

Yksi uusista asioista, minkä Martellos oli päättänyt, että Maraleian tulisi ehdottomasti oppia lukemaan. Eikä Maraleialla ollut ollut siihen mitään vastaansanomista. Kun tämä ylväs herttua jotain päätti, sitä ei käynyt vastaan väittäminen. Maraleialla oli melkein joka päivä muutama tunti lukuopetusta herra Cartosin kanssa. Tämä oli vakavailmeinen, mutta tehokas opettaja. Vaikka Maraleia olikin aivan varma, ettei oppisi koskaan lukemaan, kirjaimetkin olivat aivan erilaisia kuin ennen... Ei, kun tulevaisuudessa? Ne olivat paljon koukeroisempia ja muutenkaan Maraleia tuskin tunnisti niitä. Silti hän ei voinut kieltää, eikö olisi kokenut huikaisevan onnistumisen tunteen aina kun huomasikin äkkiä ymmärtävänsä jotain. Lukeminenkin sujui jo jotenkuten, vaikka Maraleia edelleen meni sekaisin kirjaimissa, ne olivat niin kummallisen näköisiä.

Aivan pääoven yläpuolella oli pieni parveke, josta Maraleia piti kovasti. Sieltä näkyi kartanon korkeiden muurien yli muuallekin. Siellä täällä oli pieniä taloja ja pelloilla ja teillä liikkui ihmisiä ja hevosia. Oli rentouttavaa seurata ihmisten elämää, se antoi tunteen, ettei tämä ollutkaan aivan kylmä ja eloton paikka. Tavalliset ihmiset elivät ja vahvasti. Voi kun Maraleia olisi tahtonut mennä ja jutella heidän kanssaan... Mutta Martellos ei ikinä siihen suostuisi, parvekkeella seisominenkin kaiken vapaa-aikansa oli tämän sietokyvyn rajoilla. "Sinusta olisi tarkoitus muokata hyvin kasvatettu ja hyvin käyttäytyvä aristokraatti ainakin pintapuolisesti ja minun pitää katsoa mitä sinä teet. Palvelusväki alkaa puhumaan." Martellos oli tuhahtanut paheksuvasti, kun Maraleia oli puolustanut mielipuuhaansa.

"Oletteko kuullet, arvoisat neidit, että Sunoran kruunuprinssin vaimoksi on kihlattu joku neitonen, jonka syntyperästä ei ole mitään takeita. Pöyristyttävää, sanon minä." Kuiva, nariseva ääni täytti vaaleasävyisen teehuoneen. "Todellako? Eihän se ole lainkaan soveliasta. Tuosta nimenomaisesta neidostahan tulee Sunoran seuraava kuningatar ja tulevan sukupolven äiti. Oletko varma ettei tässä ole jotain taustalla?" Nuori nainen, jolla oli vaaleanruskeat, runsaat kiharat, kauhisteli Teilian vieressä. "Entä te neiti Andorge, mitä te tästä ajattelette?" Vanha nainen, Teilian muistin mukaan joku vanha kreivitär, tiedusteli kohteliaalla äänensävyllä. "Umm, onkohan tämä kyseinen kruunuprinssi ajatellut lainkaan valtakuntaa ja omaa asemaansa", Teilia mutisi, empien sanojaan. Aina saattoi sanoa väärin ja näillä "sivistyneillä" aatelisnaisilla oli harvinaisen tarkat korvat ja kerkeä kieli.

Teilian omat päivät täyttyivät kaikesta, mikä oli joskus tavannut olla aatelistolle tärkeää, juoruilusta, koruompelusta ja kaikesta muusta yhtä turhanpäiväisestä, joka ei merkinnyt Teilialle mitään. Aluksi oli tietysti hauskaa vain laiskotella ja rupatella, mutta pikkuhiljaa se oli alkanut käydä sietämättömäksi. Eikö hänen elämässään tulisi enää olemaan mitään, millä todella olisi merkitystä. Oliko hän vain kaunis nukke, joka pukeutui kauniisiin mekkoihin ja eli täydellistä elämää. Täydellistä ja täysin merkityksetöntä. Joskus Martellos käski Maraleian ja hänet tämän työhuoneeseen. Silloinkin aiheena oli useimmiten tyttöjen käyttäytyminen ja muu. Teilia oli toivonut enemmän, Martellos oli luvannut opettaa heille miten voimaa käytetään, luvannut kertoa asioista. Mitään ei ollut tapahtunut.

Ainoastaan kartanon laajassa puutarhassa hän tunsi olevansa todella elossa. Siellä joka puolella oli elämää ja linnut lauloivat, vaikka ilman täyttikin aatelisnaisten lörpöttely. Nämä oli komennettu hänen seurakseen, vaikka Teilia ymmärsikin että tosiasiassa, ehkä heidän tietämättään, vahtivat hänen käytöstään ja muitakin tekemisiä. Puutarhaakin ympäröivät korkeat muurit, jotka estivät sisäänpääsyn lisäksi myös pakenemisen. Eikä Teilialla ollutkaan paikkaa mihin paeta, hän ei tuntenut tätä aikakautta, ei tiennyt mihin mennä tai mitä tehdä. Martellos oli ollut oikeassa, oli tehokas tapa siirtyä ajassa, tämä oli todellakin hämmentävää. Teilia oli lukenut vanhanaikaisesta elämästä kirjoista, mutta oli täysin erilaista elää sitä itse. Joskus hän ihmetteli elikö hän oikeasti tätä, ehkä tämä oli vain unta... Unta, joka tuntui täysin todelliselta...

 

***

Oli taas sellainen päivä. Päivä, jolloin Martellos oli kutsunut heidät luokseen. Teilia oli helpottunut, hän ei olisi sietänyt enää hetkeäkään tyhjänpäiväistä höpinää. Mutta Maraleian selkää pitkin kiirivät kylmät väreet, hän ei kestänyt Martellosta. Tässä oli jotain, mikä pelotti häntä, jotakin kylmää ja tunteetonta, sellaista mitä Maraleia ei voinut täysin käsittää.

Alkoi tuntua yhä enemmän siltä, että tällä kertaa Martelloksella ei ollut edes mitään asiaa. Hän vain puhui tytöille, yhtä vakavasti kuin aina, kaikesta yleisestä ja tiedusteli kohteliaasti näiden mielipiteitä siitä, tarvitsisivatko he uusia pukuja ja kaikkea muuta yhtä sisällötöntä, mutta josta joku tavallinen aatelisneitonen olisi rupatellut kauan ja hartaasti.

Maraleia ei tiennyt mikä häneen meni kun hän ponkaisi ylös ja marssi Martelloksen työpöydän eteen. Niin kovasti, kuin hän kammosikin tätä mustasilmäistä miestä, hän teki sen silti. Kuin hän olisi saanut äkkiä jostain voimaa. "Oliko sinulla asiaakin?! Tai ei, anteeksi, pitäisi varmaan teititellä. Miksi me edes olemme täällä jos sinä et aio tehdä mitään? Me olemme olleet täällä jo ihan liian kauan, olemmeko me sinulle jotain kivoja pikku leluja, joita voi pukea nätteihin vaatteisiin ja leikkiä miten tahdot?! Sinulla piti olla jotain tärkeääkin, puhuit jostain..." Maraleian kiivas huutaminen, joka kajahteli nurkissa, vaimeni. Ei hän itsekään oikeastaan tiennyt mistä Martellos oli puhunut, tämä oli käyttänyt sanaa "voima", suostumatta kertomaan sen enempää.

Hetken Maraleia kuvitteli näkevänsä Martelloksen silmissä liikahtavan jotain, mutta se oli vain hetken ja hän ajatteli, että se oli vain ollut valon heijastus. "Vai niin... Minä olen itse asiassa odottanutkin tätä, odottanut että te laukaisette tilanteen jotenkin", Martellos tuumi yhtä tyynellä ja värittömällä äänensävyllä kuin aina. Teilia kuului vetävän terävästi henkeä taustalla. "Olin utelias", Martellos tokaisi kuin selitykseksi.

Maraleian ryhti lysähti, hänet äsken täyttänyt pelottomuus oli poissa. Hän ei voinut katsoa Martelloksen sysimustiin silmiin, niissä oli jotain... jotain karmivaa. "Tuo oli sitä paitsi tyhmää, normaalisti minä rankaisisin sinua tuollaisesta niskuroinnista... Mutta nyt olin jo odottanut tätä", Martellos tuhahti teräksisellä äänellä. "Käyttäydythän tulevaisuudessa kiltisti, olisi sääli jos joutuisin rankaisemaan viattomia sivullisia sinun typeryyksistäsi?" Maraleia säpsähti. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi vapisevalla äänellä. "Esimerkiksi sitä pikkupoikaa... tai äitiäsi." Martellos virkkoi leppoisasti, kuin olisi puhunut aivan arkipäiväisestä asiasta.

"Äidistäni", Maraleia toisti epäroiden. Hänen äitinsä oli osasyy miksi hän oli jäänyt tänne, miksi hän oli suostunut. Tämä oli ollut hänen oma päätöksensä... Oliko hänellä ollut oikeus päättää Teiliankin puolesta? Maraleia vilkaisi melko hämmentyneen oloista ystäväänsä. "Enkö... minä voisin nähdä hänet? En muuten voi tietää puhutko totta. Voihan tuo olla pelkkää puhetta", Maraleia uskaltautui sanomaan itselleen yllättävän tiukalla äänensävyllä. Martellos nousi ylös ja jäi tuijottelemaan kirjoja. Jonkin aikaa oli täysin hiljaista. "Mikäs siinä. Mennään vaikka heti."

Martelloksen vastaus yllätti täysin Maraleian. Ja kai Teiliankin. Tämä käveli hiljaa Maraleian luo. "Maraleia, uskotko että näet todella äitisi..?" Teilian ääni oli hieman epäilevä, hän ei luottanut Martellokseen. Maraleia pudisti avuttomasti päätään ja vastasi:"Minä en voi tietää. Näen sen sitten..." Teilia huokasi. "Älä tee mitään tyhmää." Maraleia hymyili heikosti. "En tietenkään."

Teilia alensi ääntään ja supisi Maraleialle:" Jos se todella on äitisi, kysy häneltä... Tarkoitan, hän on ollut täällä puheista päätellen jo kauemmin, hän voi tietää lisää tästä... voimasta. Ja Martelloksesta." Maraleia liikahti levottomasti. Jos Martellos kuulisi? Tämä vaikutti kyllä täysin keskittyneeltä yhteen kirjaan, jonka oli napannut kirjahyllystä. "Totta kai. Jos vain voin. Ja jos se todella on...äiti." Maraleia kuiskasi takaisin. "Oletteko jo rupatelleet tarpeeksi vai voimmeko mennä?" Martellos kysyi ja napautti kirjan kiinni. "Menkää vaan", Teilia vastasi nopeasti. Oven ulkopuolella odottivat, kuten aina, Maraleian sekä Teilian seuralaiset. Maraleia vilkaisi kikattelevia naisia hieman katkerasti, hänellä oli vain palvelusväkeä seuranaan ja nämäkään eivät saaneet puhua hänelle. Tajusiko Teilia edes että tällä oli paljon enemmän vapautta kuin hänellä?

Kapeat portaat johtivat alas maan alle, vankityrmiin. Seinistä huokui kosteutta ja vain seinillä roikkuvat lyhdyt valaisivat pimeitä käytäviä. Maraleian iho nousi kananlihalle, hän muisti tämän niin hyvin... Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi kulkenut näitä portaita ylös. Silloin... Hän oli luvannut Scarolle palaavansa... Scaron edellisestä näkemisestä tuntui olevan niin pitkä aika. Hetken ajan Maraleian olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun, mutta hän kokosi itsensä.

Hänen täytyisi nyt ajatella olennaista. Hän oli menossa äitinsä luo, äidin, jota Maraleia ei ollut koskaan tuntenut. Isä ei ollut koskaan puhunut tästä ja valokuvatkin ja muut olivat melkein täydellisesti kadonneet. Tämä oli tullut niin nopeasti, Maraleia ei edes tajunnut vielä kunnolla että oli todella matkalla äitinsä luokse... Toivottavasti Martellos ei huijaisi, Maraleia kyllä uskoi tunnistavansa äitinsä jos tämän näkisi. Eikö niin tapahtunut aina? Ainakin tarinoissa...

Martellos oli itse asiassa melko tyytymätön, vaikka olikin auliisti tarjoutunut viemään Maraleian äitinsä luo. Hän ei tiennyt mitä tästä kohtaamisesta seuraisi. Mutta tarkoitus oli kuitenkin hivuttaa Maraleian voimat esille pikkuhiljaa ja tämä oli luonnollisesti ensimmäinen askel kohti lopullista päämäärää. Ja tietysti tämä oli hupia. Martelloksesta oli ollut huvittava seurata kuinka kauan kestäisi että tytöt ilmaisisivat mielipiteensä. Ja hän oli olettanut, että ensimmäisenä mielipiteensä ilmaiseva olisi Teilia, joka ainakin vaikutti päättäväisemmältä ja rohkeammalta. Mutta kenties Maraleiassa oli enemmän sisua kuin Martellos oli ajatellutkaan. Ei tämä voinut mikään heikko olla, heikko ihminen ei jaksaisi kantaa, toisen ihmisen avustuksellakaan, sitä määrää puhdasta energiaa, jota Maraleia kantoi ja toivon mukaan jonakin päivänä vielä hallitsisikin.

Vanha ovi aukeni naristen. Maraleia yritti kurkkia Martelloksen takaa mitä vankityrmässä näkyi. "Mites sinä tänään noin uupunut olet? Olisit iloinen, minähän toin sinulle seuraa", Martellos puheli, äänessä häivähti ivaa.  ( Aargh, mä olin ihan varma että Halidarilla oli vaaleat hiukset, kun tein ton! Nää, leikitään että se on vaihtanut hiusväriä... tai jotain. *virn*)

"Uskaltaako sitä edes katsoa." Naisen ääni oli pehmeä, vaikkakin kurkku kuulosti käheältä. Puhe oli kuin myrkkyä, sanoja ei ollut tarkoitettu ystävällisiksi. Martellos heilautti päätään. "Ei ole pakko, jos ei tahdo. Mutta onhan se harmi, kun minä nyt kerrankin hyvää hyvyyttäni toin tyttäresi näytille." Nainen säpsähti kuin sähköiskun saaneena. "Odota."

Maraleia astui pari askelta Martelloksen ohi, joka jäi nojailemaan huvittuneen oloisena ovelle. "Ä-äiti..?" Maraleia takelteli epävarmana. Oliko tässä todellakin hänen mystinen äitinsä? Nainen viivytteli, kuin ei uskaltaisi kääntyä ja kohdata Maraleiaa. Maraleiakaan ei nähnyt tätä, mutta toivoi että toinen näyttäisi kasvonsa. Tyhjä paikka hänen ajatuksissaan saisi täydennyksen…

Kaikesta huolimatta Maraleia oli lähellä kiljaista, kun hänen äidikseen väitetty nainen kääntyi. Kasvonpiirteet olivat kyllä kauniit, mutta niitä tahrasivat väkivallan merkit, kuin tämä olisi hakattu tai jotain... "Sinä olet Maraleia?" Se oli kysymys, muttei kuitenkaan ollut. Kuin tämä nainen, hänen äitinsä, olisi jo tiennyt sen, ollut varma asiasta. Outo, kiemurainen merkki, kuin köynnös tämän silmännurkassa kiinnitti Maraleian huomion. Oliko se tatuointi..? Maraleia kohotti uteliaana kätensä ja kosketti outoa kuviota. Toinen ei tehnyt mitään estääkseen, katsoi vain Maraleiaa osaksi uteliaana, osaksi aivan rauhallisena.

Tatuointi se ei ollut, se oli selvä. Maraleia säikähti ja vetäytyi kauemmas. Merkki tuntui elävän, se oli lämpimämpi kuin muu iho ja sen koskettamisesta aiheutuva sähköisyys sai Maraleian niskakarvat pystyyn. "Mikä tuo on?" (Älkää kysykö, se kuvio todellakin on onnistunut häipymään just tuosta kuvasta. Kuvitellaan että se on siinä. Tästä muuten katosi yksi kuva välistä.)

Naisen, äidin, Halidarin silmissä kimmelsivät kyyneleet. "Kultaseni, se... se on syntymämerkki", hän selitti, tosin ei kovin uskottavasti. Ei Maraleia uskonutkaan, mutta hän ei toisaalta alkanut väittää vastaan. Hänen mielessään oli aavistus, ettei hän ehkä tahtoisi kuulla. "Miten sinä voit? Mitä Dewwetille kuuluu?" Halidar kyseli tunteiden tukahduttamalla äänellä. Maraleia mietti. Jos äiti oli ollut täällä siitä pitäen, kun hän oli kadonnut, sen täytyi olla todella pitkä aika... "Minä voin ihan hyvin...kai", Maraleia empi vastausta ja jätti täysin tietoisesti vastaamatta toiseen kysymykseen. Halidar huokasi ja vilkaisi Martellokseen päin. "Hän on saanut sinutkin loukkuun, eikö?"

"Odotas. Voitko todistaa että olet todella äitini?" Maraleia tiukkasi, hän tahtoi olla varma. Vaikka hänellä olikin tietty aavistus, toinen oli puhunut isästäkin... Halidar pudisti päätään. "Milläs minä sen todistaisin. Voisin kertoa sinulle juttuja sinusta aivan pienenä ja isästäsi ja kaikesta, mutta mitä se todistaisi? Vain sinä päätät mihin uskot ja mihin et." Maraleia pureskeli alahuultaan. Mitä tuo sitten tarkoitti? Uskoisiko hän? "Mitä sinä tiedät... siitä, mitä Martellos nimittää yksinkertaisesti voimaksi?" Maraleia kysyi varovasti. Halidar kosketti vaistomaisesti köynnösmäistä kuviota silmäkulmassaan. "Se... On parempi ettet tiedä siitä mitään." Halidar vaikutti epävarmalta, huolestuneelta.

"Miten niin?" Maraleia kysyi. Tämä reaktio oli yllättänyt hänet. "Kuule, se...hmm... voima, ei ole pelkästään hyvästä. Itse asiassa ei ollenkaan. Varsinkaan jos olet sellaisen ihmisen kuin Martelloksen vankina-"

"No niin, se oli kiva juttutuokio, mutta tähän sen voisi lopettaa", Martellos tokaisi yllättävän terävästi päälle. "Miksi? Etkö tahdo että tyttö kuule totuuden sinusta?" Halidarin ääni oli kuin jäätä. Martellos irvisti ylenkatseellisesti. "Suu kiinni nyt, hänen ei tarvitse tietää mitään tarpeetonta. Vai haluatko että saat uuden käsittelyn kasvoillesi? Sinä tiedät että tottelemattomuudesta rangaistaan tässä taloudessa ja sinä olet ollut viime aikoina kovin kuriton." Halidar kalpeni, mutta säilytti edelleen sisunsa. "Hyvä on, älä kerro. Joku päivä hän tulee kuulemaan. Tiedäthän sinä sen, An-" Halidar tuhahti, mutta Martellos keskeytti hänet yllättävän äkäisesti, entiseen viileyteen verrattuna:" Se suu kiinni nyt! Ja sinä, tyttö, lähdet täältä. Nyt. Tämä jutusteluerä on tällä kertaa ohi!"

Halidar halasi näiden kahden puheista hämmentynyttä Maraleiaa ja suhahti tämän korvaan, niin hiljaa ettei Martellos voinut kuulla:" Älä tee mitään mitä hän tahtoo." Martellos oli äkäinen, mutta näin tämä vaikutti itse asiassa vähemmän pelottavammalta, parempi näin, kuin se normaali, ainainen elegantti viileys. Siinä oli jotain, joka meni jo inhimillisen rajoista yli, se oli paljon karmivampaa.

Maraleia käveli kiltisti Martelloksen perässä pois vankityrmästä, mutta loi vielä silmäyksen äitiinsä. Sillä nyt hän oli varma, tämä todella oli hänen äitinsä. Hän ei osannut selittää miksi oli niin varma, mutta hän oli jo tehnyt päätöksensä. Hän uskoi. Halidar katsoi hymyillen takaisin, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Ovi kolahti kiinni ja tyrmään laskeutui taas täysi pimeys. Halidar oli samaan aikaan niin hermostunut kuin onnellinenkin. Hän oli nähnyt tyttärensä, neljäntoista vuoden jälkeen. Kyyneleet puskivat hänen silmiinsä, hän oli liian liikuttunut. Mutta toisaalta tämän kauan kaivattu tytär oli nyt Martelloksen kartanossa, tämän käskyvallan alla. Asiat olisivat todellakin voineet olla paremminkin... "Martellos, vielä joku päivä joku saa tietää totuuden sinusta. Ja toivottavasti sitä päivää ei tarvitse odottaa kauan. Olet murskannut jo tarpeeksi monta elämää."

"No, tyydyttikö tämä sinun tiedonjanoasi?" Martellos kysyi. Tämä oli jo saanut kerättyä tyyneytensä takaisin, vaikka äänestä kuulsikin vielä pienoinen äreys. Maraleia ei osannut sanoa mitään. Hän ei tiennyt mitä ajatella, hän tarvitsisi aikaa saadakseen koota ajatuksensa kasaan... "Näytät kovasti järkyttyneeltä. On varmaan parempi että lepäät huoneessasi loppupäivän", Martellos totesi. Maraleia mutisi jotain myöntävää vastaukseksi. Hän todellakin tarvitsisi nyt omaa rauhaa, että voisi järjestellä ajatuksensa, voisi selventää kuvaa siitä mitä oli tapahtunut sen lyhyen ajan sisällä pienessä vankityrmässä.

Sinä iltana Maraleia ei saanut unta. Hän valvoi myöhään yöhön, miettien edelleen. Äiti olisi varmasti tiennyt enemmänkin, kaikesta. Tämä tuntui tietävän jotain Martelloksestakin, jotain, Martellos oli estänyt häntä kertomasta. Jokin salaisuus..? Kuka Martellos todella oli, niinhän se meni. Tapaaminen äidin kanssa oli vain luonut uusia kysymyksiä. Kaikesta.

 

Teilia

"Kuule, Dalia..."

"Mitä sinä luulet, tapaako Maraleia todella äitinsä vai onko se vain joku Martelloksen huijaus?"

"Tietysti minä toivon, että se todella olisi oikeasti Maraleian äiti, mutta eikö tämä vaikeuta asioita? Pakenemisesta tulee entistä vaikeampaa, jos meidän pitää viedä tämä äitikin mukanamme. Vai antaisiko hän meille vastauksia?" Teilia aprikoi ääneen, tuijottaessaan samalla itseään peilistä.

"Vaikea sanoa. Mutta miksi herra huijaisi?" Dalia ihmetteli ja kohautti olkiaan. Daliasta oli tullut Teilialle tärkeä luottohenkilö, jolle hän saattoi puhua ja jonka kanssa hän saattoi viettää aikaa vaikka iltaisin, kun muuta seuraa ei ollut. Ja juttelu Dalian kanssa virkisti häntä pitkän, täysin turhan päivän jälkeen. Lisäksi heillä oli paljon yhteistä, vaikka he olivatkin toisaalta aivan erilaisia. Ja olivathan he melkein samanikäisiäkin. "Mutta miksi te tahtoisitte paeta täältä?" Dalia kysyi, huolestunut sävy äänessään. Heistä oli tullut Teilian kanssa läheiset ja hänenkin työstään, tässä luotaantyöntävässä kartanossa, oli tullut paljon mukavampaa. "Teillähän on kaikkea mitä tahdotte. Saatte kaiken valmiina nenänne eteen... Toisin kuin esimerkiksi minä, olen joutunut aina tekemään töitä että saisin edes vähän ruokaa. Ennen kuin pääsin kartanoon piiaksi, oli todella vaikeaa." Dalia ei voinut mitään sille että oli hieman katkera. Tuskin Teilia voisi ymmärtää.

Dalian elämä ei ollut koskaan ollut mitään mukavaa ja helppoa. Päinvastoin. Hän oli syntynyt seitsemänneksi köyhään perheeseen ja oli elänyt hyvin vähällä ravinnolla ja kovan työn uuvuttamana koko lapsuutensa. Kun hän oli kasvanut tarpeeksi, hän oli ollut milloin missäkin tekemässä enemmän tai vähemmän raskaita töitä, kunnes sai pestin tästä kartanosta. Kotona oli silti alati kasvava perhe, jonka tulevaisuus näytti koko ajan synkemmältä. Voi, miten Dalia olisi tahtonut auttaa heitä jotenkin... "Ja herra tuskin ilostuisi siitä, jos te karkaisitte. Sitä paitsi täällä liikkuu aika outoja huhuja liittyen Maraleia-neitiin..." Teilia, joka oli juuri saanut pujotettua yöpaidan ylleen, käänsi katseensa välittömästi Daliaan.

"Mitä sinä oikein tarkoitat?" Teilia kysyi levottomana. Dalia nielaisi. Ei olisi pitänyt sanoa mitään. "E-en mitään erikoista..." hän mutisi vastahakoisena. Teilia paransi ryhtiään. "Sano nyt. Maraleia on minun ystäväni, minun kuuluu tietää." Dalia liikehti levottomasti, mutta kääntyi sitten epävarmana Teiliaan päin.

"Älkää nyt pahastuko, minä vain toistan mitä kuulin muulta palvelusväeltä", Dalia varmensi. Hän ei tahtoisi Teilian suuttuvan hänelle sellaisesta mihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa. Hänen ei edes pitäisi kertoa, mutta enää ei voinut perääntyä. "Niin?" Teilia sanoi kärsimättömänä.

Dalia kumartui lähemmäs Teiliaa, supatti tämän korvaan kyökissä ja käytävillä kuulemiaan, itsepintaisia huhuja. Teilian silmät laajenivat sana sanalta, hän näytti epäuskoiselta.

"Sinä et voi olla tosissasi!" Teilia puuskahti. Dalia muljautti harmistuneena silmiään. "Minähän sanoin, että toistan vain mitä olen kuullut muualta." Teilia pudisteli hetken päätään ja lysähti sitten nojatuoliin. "Minun on pakko kertoa tästä Maraleialle, vaikka se olisikin pelkkä huhu..." Teilian sydäntä kylmäsi kun hän ajatteli, mitä hänen ystävänsä tekisi kuultuaan... Siitä ei tulisi helppoa... Kummallekaan.

 

Seuraavana aamuna

Seuraavana aamuna, kun linnut visersivät puutarhan puissa ja auringon valo läikehti ruohikolla ja kukkaistutuksissa, joiden ympärillä perhoset lentelivät, tapahtui se mitä Teilia oli eilen murehtinut. Hän istui syrjäisellä penkillä, oli istunut jo kauankin, odottanut Maraleiaa, jonka tiesi tulevan joskus aamupäivällä puutarhaan kävelemään. Se oli ainut hetki kun kumpikin pääsi olemaan aivan vapaasti, ilman että kukaan pyöri heidän ympärillään. "Teilia, sinä oletkin täällä", Maraleia huudahti jotenkin vaisusti. Tämän silmien alla oli mustat varjot, tyttö ei ollut varmaankaan nukkunut kovin hyvin. Eilen oli täytynyt olla raskasta, tapaaminen äidin kanssa... "Joo, odotin sinua", Teilia kertoi hymyillen, mutta vakavoitui nopeasti. "Minulla on asiaa. Istu tuohon viereen niin jutellaan. Tämä on niin syrjässä, ettei kukaan tule katsomaan", Teilia kehotti ja veti syvään henkeä. Häntä hermostutti, miten hän voisi koskaan toistaa Maraleialle sitä mitä oli kuullut Dalialta.

"Niin?" Maraleia kysyi. "No, tapasitko eilen äitisi?" Teilia tiedusteli. Olisi helpompi avata keskustelu jollain muulla... Maraleia painoi katseensa maahan. "Tapasin. Hän olisi varmasti tiennyt jotain näistä "voimista" ja Martelloksesta jotain, mutta tämä ei antanut hänen kertoa." "En yhtään ihmettele. Martellos ei ole kovin paljon vaivautunut paljastamaan meille", Teilia totesi happamasti. "Äiti olisi tiennyt hänestä jotain, mitä hän salailee. Jotain, mitä hän ei tahdo muiden tietävän... Äiti tietää sen", Maraleia selitti uupuneesti.

"Nukuitko sinä koko yönä?" Teilia kysyi myötätuntoisesti. "En minä voinut. Piti ajatella", Maraleia mutisi vastaukseksi. "On harmi, että sinulla menee muutenkin noin huonosti, mutta olisi jotain mitä sinun täytyisi ehdottomasti tietää…" "Mitä?" Maraleia kysyi terävöityen hetkessä.

"Minä juttelin eilen Dalian, se yksi palvelustyttö, olen joskus puhunut hänestä, kanssa. Hän kertoi minulle jotain, mikä minun mielestäni sinun pitäisi saada ehdottomasti tietää, vaikka se onkin varmaan pelkkä huhu", Teilia aloitti. "Mene suoraan asiaan äläkä kiertele", Maraleia komensi ykskantaan. Teilia nielaisi vaivalloisesti. "Jos vain olet valmis kuulemaan." "Olen minä." Ilme Maraleian kasvoilla oli päättäväinen.

"Minä siis... Dalia sanoi että palvelusväki juoruaa, että Martellos oli ottamassa sinun äitisi vaimokseen tai jotain-" Teilian takelteleva, eikä varmasti hyvä selitys jäi kesken, kun Maraleia kirahti päälle:" Mitä sinä tarkoitat?!" Teilia yritti jatkaa, mutta Maraleia sai sanottua aina jotain epäuskoista päälle.

Maraleia nousi seisomaan. "Sinä olit ihan tosissasi?" Maraleia toivoi, että Teilia olisi vain pilaillut. Kohta hän toivoi sitä vielä enemmän. "Kuuntele loppuun!" Teilia ärähti ja jatkoi äkillisen hiljaisuuden turvin:" Mutta siis, tästähän ei tule eikä tullut mitään, joten nyt palveluskunnan joukossa puhutaan että... umm... sinäkin olet olemassa, sinä olet...äitisi tytär..."

Teilia jatkoi vielä, mutta Maraleia ei enää kuullut. Hän oli kyllä ymmärtänyt ystävänsä sekavan selityksen päätarkoituksen. Hänen silmissään sumeni ja hän tunsi kaatuvansa...

Viimeinen muistikuva oli Teilian hätääntyneet kasvot ja tämän kiljaisut, vaikkei Maraleia saanut niistä selvää ennen kuin vaipui sametin pehmeään tyhjyyteen, tiedottomuuteen.
Neljä sanaa kajahtelivat hänen päässään. Totta vai pelkkää huhupuhetta?

Tämä osa on siis täällä... Kaikki on nyt ihan erilaista, jouduin tekemään kaiken uudelleen. Ja varmaan olettekin jo lukeneet onnistuneesta mokastani ja ensikerralla lupaan että kaikki on vielä erilaisempaa. Hitsi, nyt nuo näyttää tältä, sitten tuolta ja kohta vaikka miltä. Ärsyttävää. Mä kirjotin puolet tästä viime yönä joskus yhden aikoihin, älkää ihmetelkö jos on... tökkivää ja outoa. Ja hihkaiskaa jos saatte jotain selvää, mä annan teillä lopulliset selvitykset kaikesta mitä nyt tapahtuu 11. luvussa, siellä Martilla on juttutuokio päällä. Mutta eipä mennä nyt mihinkään ihmeempiin. Ensi lukua saatte odottaa, tämän lupaan. Ensinnäkään mulla ei ole ladatut edelleenkään kasassa, tuntuu olevan sula mahdottomuus päästä joskus pelaamaan Simssiä. Ja mä latasin uusia, upeita ladattavia, niitäkin pitää soveltaa johonkin, eli kaikki tulee näyttämään ihan erilaiselta... Älkää valittako jos seuraavaan kestää, mulla on seuraavassa jaksossa, joka alkaa ensi viikolla, joka päivä kolmeen koulua. Hurraa. Ja mä en vaivautunut lukemaan tota tekstiä uudelleen, ilmoittakaa kirjoitusvirheistä ja muusta. Ihan mistä vaan, mikä jäi epäselväksi.
Ja köh köh... Kuvat on... öhöm... hieman heikompilaatuisia? Lupaan korjata tämän! Ensiluvussa on taas hyviä kuvia! Ja mä sitten olen todellakin kirjoittanut tosta puolet puoliunessa puolenyön jälkeen! Eli joo, tämä luku on pohjanoteeraus, mietin ettei tätä olisi edes kannattanut laittaa tänne....

"Arvasinkin että pääsyt siihen tulokseen", Martellos lausahti tyytyväisenä. Hän otti pöytänsä reunalta pienen kellon ja helisti sitä. Maraleia piteli korviaan. Niin pienestä tiu'usta lähti yllättävän kova ääni. Ovi avautuikin melkein saman tien ja sisälle astui tylyn oloinen, naisihminen, puku ja ulkomuoto näyttivät siltä että tämä olisi ollut palvelija. "Kutsuitte herra", nainen sanoi värittömällä, kitisevällä äänellä. Aluksi Maraleia ajatteli, että eihän nykyaikana enää ollut palvelijoita tai sellaisia... Mutta tosin Martelloksenkin puku ja sisustus viittasivat vahvasti siihen, että he eivät olleet enää sillä ajalla millä Maraleia oli syntynyt ja kasvanut. Olivatko he menneisyydessä..?

"Minä lupasin jäädä tänne, mutta päästäthän muut pois", Maraleia kysyi jo rohkeammalla äänellä, yrittäen kerätä itseluottamusta. "Sanoin jo, että se toinen tyttö jää tänne ja äitiäsi minulla ei ole mitään syytä päästä pois, hän voi... hmm... toimia sopivana kiristyskeinona jos keksit jotain minun kannaltani epämieluisaa. Mutta sitä poikaa minä en tarvitse mihinkään, menkööt", Martellos tuumi. "Saanko tavata äitini? Minä... Minä en muuten tee mitään", Maraleia takelteli. Martellos mietti hetken. "Sovittu, olisit muutenkin nähnyt ennemmin tai myöhemmin äitisi. Mutta en takaa että pidät näkemästäsi", Martellos myöntyi, äänikään värähtämättä.

 

 

"Mutta kutsuin rouva Boundellin tänne, että hän esittelisi sinulle huoneesi ja tekisi ulkonäöllesi jotain. Tuo yöpaita on säädyttömän lyhyt", Martellos tokaisi ja viittasi Maraleiaan päin. Maraleia punastui, vaikkei hänellä olisi ollut omasta mielestään edes mitään syytä siihen. Mitä tämä Martellos valitti, miten hän olisi muka voinut vaihtaa vaatteita. Mutta se oli ainakin käynyt selväksi, että he eivät olleet enää nykyajalla. "Rouva Boundel, olkaa hyvä ja viekää neiti hänen huoneeseensa ja etsikää hänelle sopivaa päälle pantavaa", Martellos määräsi ja kääntyi huoneeseen tulleeseen palvelijaa kohti. "Selvä herra", nainen sanoi ja nyökkäsi. Maraleia nousi ylös, tietämättä oikeastaan mitä hänen piti tehdä. "Seuraa rouva Boundelia ja tee mitä hän käskee", Martellos komensi ja näytti siltä kuin hänellä ei olisi enää ollut mitään sanottavaa.

 

 

Rouva Boundel johdatti Maraleiaa pitkin sokkeloisia käytäviä pitkin. He nousivat useat portaat ylös ja Maraleia ajatteli jo, etteivät he koskaan pääsisi perille. Hän eksyisi auttamatta täällä, ehkä se oli tarkoituskin?

 

 

Viimein he pysähtyivät eräille isoille parioville ja rouva Boundel avasi ne. "Neiti on hyvä ja menee edeltä. Tässä on teidän huoneenne, jonka herra valitsi teitä varten", rouva Boundel sanoi ja viittasi Maraleiaa astumaan sisään. Maraleia käveli rouva Boundelin ohi hieman epävarmana, millainen huone mahtaisi olla. Häntä odotti järkytys. Ei siksi, että huone olisi ollut niin kamala, vaan siksi että se oli niin loistelias. Maraleia oli asunut koko elämänsä enemmän tai vähemmän purkuvalmiissa asunnossa, tämä oli aivan uutta hänelle. Ja aivan oma huone! " Tämä... Tämä on upea", Maraleia henkäisi ihastuneena. "Herra sisusti sen nimenomaan teitä varten", rouva Boundel kertoi ja salli jo itsensä hieman hymyillä.

 

 

"Sitten valitsemme teille jotkut sopivat vaatteet", rouva Boundel sanoi ja avasi upeasti käsinmaalatun vaatekaapin ovet. "Vaatteet? Onko siellä minun kokoani?" Maraleia ihmetteli. "On täällä, nämä on suunniteltu juuri neidin ikäisille. Herra teetti nämäkin vaatteet varta vasten teille, hän on todella valmistautunut neidin vierailuun", rouva Boundel sanoi. "Herrasta puhutaan kyllä mitä vaan, mutta minusta hänellä on kultainen sydän", rouva Boundel huokasi. Maraleiaa epäilytti. Kultainen sydän? Martelloksella? Tuskinpa, Maraleia ei nähnyt tässä mitään kultaista, tämä oli juuri kiristänyt häntä, hänen oli pakko jäädä tänne. Vierailu? Tämä ei todellakaan ollut mikään kepeä vieraskäynti.

 

 

Rouva Boundel viikkasi jonkun mekon odottamaan ja käveli sitten toiselle, pienemmälle ovelle, jonka Maraleia totesi johtavan kylpytiloihin, kurkattuaan sisään. Vesi oli kannettu- tai miten se mahdettiinkaan tuoda, Maraleia ei oikeastaan tiennyt- valmiiksi kylpypaljuun ja se höyrysi houkuttelevasti. Siitä oli kauan, kun Maraleia oli päässyt lämpimään kylpyyn... "Vesi vaikuttaisi olevan juuri sopivaa", rouva Boundel totesi kokeiltuaan kädellä veden lämpötilaa. "Kylpekää rauhassa ja tulkaa sitten takaisin huoneeseenne, odotan teitä siellä vaatteiden kanssa ja autan teitä pukeutumaan."

 

 

Maraleia nyökkäsi ja odotti että rouva Boundel lähtisi pois, ennen kuin tipautti päivän aikana likaantuneen ja rähjääntyneen yöpaidan päältään ja astui hymyillen kylpypaljuun. Vesi oli ihanan lämmintä, tuntui ylelliseltä. Tähänhän voisi melkein tottua, Maraleia ajatteli mielissään, mutta pudisti päätään melkein heti tuon ajatuksen jälkeen. Hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä täältä pois, Teiliakin oli täällä... ja äiti. Miten he kaikki pääsisivät pois täältä? Ja eiväthän he edes olleet nykyajassa, missä Maraleian koti ja isä olivat..? Maraleia mietti huolestuneena, mutta antoi pian itsensä rentoutua ja höyryävän lämpimän veden huuhtoa kaikki murheet hetkeksi pois.

 

 

Maraleia pukeutui yöpaitaansa uudelleen, kun ei muutakaan keksinyt. Hän käveli epävarmoin askelin, vesi hiuksista tippuen kylpytilojen ovelle ja kurkkasi varsinaiseen huoneeseensa sisälle. Rouva Boundel istui sirolla sohvalla, miettien jotain.

 

 

"Ai, neiti tuli jo. Autanko teitä pukeutumaan vai pukeudutteko itse?" hän kysyi ja ojensi Maraleialle mekkoa. Se oli kauniimpi kuin mitä Maraleia oli koskaan nähnyt, sellainen josta hän oli joskus pienenä unelmoinut. "Ei tarvitse, kyllä minä osaan itsekin pukeutua", Maraleia naurahti vaivautuneena. "Selvä, lähden nyt pois, mutta neiti voi kutsua minua jos tarvitsee jotakin. Yöpöydällä on kello", rouva Boundel sanoi ja lähti ulos ovesta. Maraleia huokasi helpotuksesta ja puristi vaaleanpunaista unelmamekkoa rintaansa vasten. (Hitto, mitkä hiukset... O__O)

 

 

Myöhemmin Maraleia ihaili mekkoa peilistä. Se oli kuin tehty häntä varten ja se oli kaunis kuin mikä. Paitsi että vanhanaikainen, mutta Maraleia oli tullut siihen johtopäätökseen että hän todellakin oli jossain menneisyydessä, vaikka Martellos ei ollut vaivautunutkaan sanomaan sitä. "Mitenköhän Teilia ja Scaro jaksavat? Onko Scaro enää täällä? Mitä heille kuuluu?" Maraleia mietti ääneen, hyvin huolissaan. Hän oli yksin, eikä edes tiennyt missä. Huone oli toki upea ja loistelias oikein vanhanaikaiseen tyyliin, mutta Maraleia tajusi heti että se oli kylmä, siinä ei ollut kodin lämpöä. Ikkunoista näkyi vain kaukaisuuteen ja toiselta puolelta kartanon sisäpihalle. Maraleiaa pelotti.

 

Kaikki haluavat varmasti tietää mitä Scarolle ja Teilialle kuuluu..?

 

 

Teilia ja Scaro odottivat. He eivät voineet tehdä mitään muutakin ja lisäksi heidän välillään vallitsi painostava hiljaisuus. Oli kulunut jo kauan. Tunteja, monta? Kumpikaan ei tiennyt, ajantaju katosi pienessä sellissä, jossa kuului vain kummankin hengitys. Jossain tippui vettä. Joskus jompikumpi sanoi jotain vain karkottaakseen ahdistavan hiljaisuuden, mutta heillä ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Molempia huolestutti ja pelotti, mitä tulisi tapahtumaan, missä Maraleia oli, mitä Martellos aikoi?

 

 

Teiliaa pelotti eniten, hän oli jo jutellut Martelloksen kanssa. Siinä miehessä ei vaikuttanut olevan laisinkaan lämpöä, kylmä kuin hyinen talvi-ilta. Martellos oli sanonut että hän ja Maraleia jäisivät mitä luultavimmin tänne. Entäs Scaro? Miten he edes voisivat paeta, jos he eivät olleet enää nykyajalla, kuten Martellos oli väittänyt

 

 

Käytävältä kuului raskaita askelia ja ovi heilahti auki. Scaro ponnahti seisomaan. Tulisiko Maraleia takaisin? Hän pettyi raskaasti, kun ovesta astui vain Martelloksen tummanpuhuva kätyri. "Sinä, poika, sinä seuraat minua."

 

 

"Minä?" Scaro ihmetteli. Saisiko hän tavata Maraleian, missä tämä oli? "Missä Maraleia on?" Scaro kysyi anelevalla äänellä. Teiliaa ärsytti, tuskin Scaro oli tuollainen hänen tapauksessaan ollut. "Minä en tiedä mitään siitä tytöstä, pomo kai majoitti hänet jonnekin niistä hienoista huoneista, joita hän on ihan varta vasten sisustanut noita tytsyjä varten. Minulle annettiin käsky viedä sinut pomon luokse, joten älä auo suutasi vaan tule", mies ärähti kärsimättömänä. "Tapaanko minä sitten Maraleian?" Scaro kysyi ja nielaisi palan kurkustaan. "En minä tiedä, voithan sinä kysyä sitä pomolta", mustaviittainen tokaisi. Se oli lanka joka veti, Scaro halusi tietää missä Maraleia oli, hän kysyisi sitä itse Martellokselta!

 

 

Ikkunoista näki että oli jo pimeää, Martellos luki kynttilän valossa, työpöytänsä ääressä jotain paksua kirjaa. "Ai sait hänet noin helposti mukaasi? Minä ajattelin että poika ei tahtoisi laisinkaan tulla", Martellos totesi hieman hämmästyneenä.

 

 

Scaro ei ajatellut sen enempää, kun syöksyi Martelloksen työpöydän eteen ja aloitti:" Missä Maraleia on?! Mitä sinä olet tehnyt hänelle? Minä tahdon nähdä hänet!" Martellos nyrpisti hienoisesti nenäänsä, tällainen mekastava ja sietämätön nulikka.

 

 

Martellos nousi ylös, laski kirjan työpöydälle ja käveli hitaasti Scaron eteen. "Kuuntelehan nyt, sinä kärsimätön kakara", Martellos aloitti. "Sinä et ensinnäkään tule näkemään sitä tyttöä enää koskaan, hän jää tänne, tajuatko." Scaron silmät laajenivat kauhusta.

 

"Mutta, eihän se voi... Minäkin jään sitten!" Scaro aloitti takellellen, mutta rohkaistui sitten ja huusi tämän vasten Martelloksen kasvoja. "Kuule, minä en kaipaa sinua", Martellos tokaisi tylysti. "Saat lähteä kotiin." "Mutta", Scaro aloitti protestoimaan. Martellos kuitenkin kohotti kätensä. Tällä kertaa se ei tapahtunut silmänräpäyksessä, ensin Martelloksen käsi alkoi hohtaa ja sen seurauksena myös Scaro.

 

 

"Se tyttö jää tänne muuten sinun takiasi", Martellos kuiskasi kuin haluten piinata poikaa mahdollisimman paljon. "Minun takiani? Miten nii-" Scaro huudahti järkyttyneenä kun huoneen valaisi hetken sokeiseva välähdys ja Scaro oli poissa.

 

 

"Äh, minä inhoan tuollaisia omapäisiä kersoja. Pyytäisitkö jotakin piioista hakemaan neiti Andorgen siitä kosteasta tyrmästä? Hän saa majoittautua siniseen kamariin ja etsikööt jonkun nätin mekon, mistä pitää", Martellos kehotti ja venytteli. Hän oli istunut lähes koko päivän kirjoituspöytänsä takana, niskat olivat suhteellisen jumissa. "Teen niin, pomo", toinen vastasi ja katosi ovesta ulos. Martellos hymähti itsekseen, asiat olivat nyt juuri niin kuin hän oli ne suunnitellut.

 

Heippa Scaro! *vilkuttaa* Mennäänpä vilkuilemaan mitä Teilia puuhaa...

 

 

Teilialla oli kylmä. Kiviseinät suorastaan hohkasivat kylmyyttä ja muutenkin tyrmä oli kostea ja haisi homeelle. Ja Teilia oli siellä aivan yksin, sen jälkeen kun Scaro oli lähtenyt. Ja vieläpä vapaaehtoisesti, niin kuin Maraleiakin. Teiliaa pelotti, pelotti mitä Martellos aikoisi tehdä. Hän ei ollut sanonut mitään siitä, mitä hän aikoisi tehdä Scarolle, vain hänestä ja Maraleiasta oli puhuttu.

 

 

Teilia suorastaan kiljaisi, kun ovi yllättäen avautui raolleen ja valonsäde pääsi lankeamaan pimeään tyrmään. Valoa, Teilia oli niin helpottunut... Ovesta kurkkasi nuori nainen, jolla oli jonkinlaisen piian asu... No, he olivatkin nyt menneisyydessä, niin Martellos oli sanonut...

 

 

"Herra käski että neiti pitäisi saattaa siniseen kamariin", nainen virkkoi. "Siniseen kamariin?" Teilia ihmetteli. "Niin, herra sanoi että minun täytyisi välittää anteeksipyyntöni tästä kohtelusta, kylmä vankityrmä ei vastaa teidän tasoanne." Teiliaa ihmetytti. Mitä tämä nyt meinasi, mitä Martelloksella oli mielessä?

 

 

Teilia seurasi silti kiltisti naista, kun tämä saattoi hänet käytäviä pitkin ensin pois alhaalta tyrmistä, sitten useampia portaita ylös. Mikä tahansa olisi parempi kuin odottaa yksin pimeydessä, tietämättä edes mitä odotti... Mitä Martellos aikoi? Nyt häntä sitten tituleerattiin neidiksi, ja Martellos pyyteli anteeksi tätä tämmöistä kohtelua, vaikka oli suhtautunut Teiliaan ja muihin melkoisen pilkallisesti.

 

 

Teilia suhtautui samoin kuin Maraleia, yllättyi siitä miten loistelias hänen huoneensa, tämä sininen kamari, oli. "Toivottavasti huone miellyttää neitiä. Vaatekaapissa on teitä varten pukuja, voitte valita sieltä mieleisenne", Teilian huoneeseen saattanut nainen sanoi ja jatkoi heti perään: "Minun täytyy nyt mennä, mutta lähetän jonkun toisen tänne huolehtimaan teistä." Teilia nyökkäsi ja tuijotteli edelleen huonetta ihastuneena.

 

 

Teilia kävi vilkaisemassa kylpytiloja, siellä oli vannassa vedet valmiina, häntä varten kai. Teilia kävi kylvyssä ja vaihtoi sitten päälleen yhden niistä kauniista, tosin vanhanaikaisista puvuista, joita oli roikkunut vaatekaapissa. Hänen tullessaan kylvystä huoneessa oli joku piika, joka peilaili itseään peilistä. Varmaan se, jonka toinen oli luvannut lähettää... "Hei, kuka sinä olet?" Teilia ihmetteli.

 

 

Toinen kääntyi yllättyneenä. "A-anteeksi, neiti. En ta-tarkoittanut käyttää teidän peiliänne, mu-mutta se on niin hie-hieno", hän änkytti yllätettynä. Teiliaa ihmetytti, mitä väliä sillä oli, paitsi että täällä kai pätivät eri säännöt kuin kotona, nykyajalla.

 

 

"Ei se mitään", Teilia huokaisi. Tyttö näytti häntä vain ehkä pari vuotta vanhemmalta, tällä oli kaunis paksu palmikko. "Anteeksi vielä kerran, neiti", hän pyyteli ja näytti katuvaiselta. Teilia ei edes viitsinyt vastata enää siihen. "Ja sinä olet..?" Teilia kysyi.

 

 

"Ah, tietysti!" piika hätkähti ja niiasi. "Olen Dalia." Teilia hymyili hiljaa itsekseen. Tytöstä voisi vielä saada ystävän, vaikka heillä olikin pari vuotta ikäeroa. Hän ei tuntenut täältä ketään ja Maraleian olinpaikasta hänellä ei ollut aavistustakaan.

 

 

"Auttaisitko minua laittamaan hiukseni, en itse saa niitä", Teilia pyysi. "Tietenkin, neiti", Dalia vastasi nöyrästi. Teiliaa hieman epäilytti. Jos hän vain saisi Dalian luopumaan tuosta neidittelystä, hän voisi jutella tämän kanssa muustakin, nyt heidän välillään tuntui olevan näkymätön muuri, Dalia suhtautui Teiliaan liian... liian nöyrästi.

 

 

Teilia oli todella tyytyväinen tulokseen. "Sinä olet taitava", Teilia kehaisi Dalialle, jota ei ollut saanut tätä ennen vielä kertaakaan hymyilemään. Teiliakin oli mielissään. Jos hän tutustuisi Daliaan paremmin, hän voisi jopa vaivihkaa kiskoa tältä tietoja siitä missä muut olivat ja mitä heille kuului ja mitä Martellos aikoi, jos toinen siis tietäisi siitä jotain.

 

 

Dalia punastui ja hymyili iloisesti. "Kiitos, Teilia-neiti", tyttö sopersi mielissään. Häntä ei turhan usein kehuttu. "Mutta on jo myöhä ja herra tahtoisi huomenna puhua teidän kanssanne aamulla", Dalia kertoi. "Niin niin... Käyn ihan kohta nukkumaan, sinä voit mennä jo", Teilia sanoi. Dalia nyökkäsi. "Ettehän tarvitse enää mitään?" "En, voit mennä", Teilia kehotti hymyillen ja viittasi ovelle päin.

 

 

Yö kului...

 

 

Aamulla Teilia saatettiin Martelloksen työhuoneeseen, sinne tuotiin myös vähän ajan päästä Maraleia. "Maraleia, sinäkö siinä?" Teilia huudahti, tietämättä mitä ajatella. Hän oli toki mustasukkainen Maraleialle Scarosta, mutta he olivat silti ystäviä...

 

 

"Teilia! Ihana nähdä sinut!" Maraleia huokasi helpottuneena. Tytöt halasivat toisiaan, kumpikaan ei tiennyt mitä oli meneillä tai missä Scaro oli tai edes missä he olivat, mutta nyt he ainakin olivat taas yhdessä. Ja olihan kahdestaan aina parempi kuin yksin.

 

 

Molempien katse kääntyi kirjoituspöytänsä takana istuvaan Martellokseen. Tämä piileskeli sanomalehtensä takana. Teilian katse kiinnittyi päiväykseen... "Hei, onko tuo tämän päivän lehti, siis tarkoitan oikealla ajalla?" Teilia kirkaisi, yrittäen löytää oikeita sanoja. Maraleian silmät laajenivat, hänkin tuijotti lehden päiväystä.

 

 

"Tietysti, totta kai minä seuraan useampien aikakausien tapahtumia, voin vaikuttaa niillä kaikilla. Vaikka nyt olenkin lähinnä pysynyt teidän ajassanne ja tässä. Liian useaan aikaan sotkeutuminen voi aiheuttaa pahojakin ongelmia, minä en niitä kontolleni kaipaa", Martellos tokaisi. "Ja jos teitä kiinnostaa, minä en ole syntynyt täällä, minä olen syntynyt siinä ajassa missä tekin." "Miksi sinä sitten olet täällä", Maraleia ihmetteli. "Te ette osaa liikkua täällä, te ette voi paeta täältä, täällä minä olen niskanpäällä", Martellos selitti ilmeettömänä ja nousi seisomaan.

 

 

"Mutta en kutsunut teitä tänne juttelemaan mukavia, minulla on teille kerrottavaa", Martellos tokaisi. "Mitä?" Teilia ihmetteli. "Te olette sitoutuneet jäämään tänne niin kauaksi aikaa kun minä tahdon", Martellos aloitti, mutta Teilia keskeytti hänet:" Miten niin? Minä en ole sopinut mitään!" Martellos huitaisi vähättelevästi kädellään ja totesi:" Tuo toinen sopi, minä säästän sen pikkupojan hengen siitä hyvästä." "Scaron?" Teilia henkäisi.

 

 

Martellos ärähti jotain, kohotti kättään ja siinä samassa tuntui kuin Martelloksen kädelle olisi syntynyt valkeaa valoa loistava säde. Teilia vetäisi kauhistuneena henkeä, Maraleia ei voinut muuta kuin tuijottaa silmät selällään. "Tämä ei ole mitään siihen verrattuna mitä te voitte tehdä yhdessä", Martellos tokaisi, puristi kätensä nyrkkiin ja valo katosi.

 

 

"Me? Miten niin?" Maraleia ähkäisi. "Tarkemmin sanottuna sinä, Teilia vain tavallaan kantaa sitä voimaa", Martellos selvensi. "Minä? Kannan miten niin?" Teilia ihmetteli. Hän ei tajunnut mitään Martelloksen selityksestä.

 

"Minä tarkoitin juuri sitä. Periaatteessa Maraleia on teistä kaksikosta se ainut hyödyllinen, mutta olen tehnyt tutkimuksia ja tulin siihen tulokseen että jos Maraleia hallitsisi niin suurta voimaa yksin, hänen kehonsa ei kestäisi sitä. Minulta kesti monta vuotta selvittää kenelle on annettu tehtäväksi kantaa puolet Maraleian voimista, vaikkei tämä voikaan käyttää niitä." "Kuka?" Teilia ihmetteli. "No, sinä tietenkin, älä ole tyhmä. Mitä te kaksi muuten täällä tekisitte", Martellos tokaisi.

 

 

" Siis... Minulla on jotain ihme voimia..?" Maraleia ihmetteli. Ei tämä voinut olla totta..? Kai hän olisi itse huomannut jotain... Martellos oli kyllä aikaisemminkin puhunut hänelle piilevistä voimista... " Niin. Ja Teilia kannattelee niitä, että sinä kestäisit ne", Martellos toisti vielä kerran. "Miten sinä voit sen tietää?"

 

 

"Sinun äidilläsi oli voimia, eipä taida olla enää, tästäkin on jo puhuttu. Te kaksi olette kuitenkin täällä sen takia, että minä tarvitsen niitä voimia ja te saatte käyttää niitä minun hyväkseni. Teette sen siitä hyvästä, että säästän pojan hengen, enkä kiinnitä häneen enää mitään huomiota", Martellos sanoi värittömällä äänellä. "Ensin meidän täytyy saada ne voimat esiin, siihen voi mennä aikaakin. Viikkoja, kuukausia, vuosia, en minä tiedä. En ole ennen kokeillut tälläistä käytännössä, vaikka olenkin tutkinut ja kokeillut asiaa perinpohjin", hän jatkoi. "Vuosia?" Teilia älähti. Vuosia, he vain istuisivat täällä eivätkä voisi tehdä mitään..?

 

 

"Minulla ei ole mitään syytä kertoa teille yhtään mitään enempää, te tiedätte nyt miksi olette täällä ja mitä on odotettavissa", Martellos totesi. "Palvelijat ovat koko ajan läsnä, pyytäkää heiltä ihan mitä tarvitsette, se kyllä järjestyy. Heillä on myös käsky totuttaa teidät talon tavoille ja näyttää kartanoa teille. Saatte mitä haluatte, mutta te silti vastaatte kaikesta mitä teette minulle, älkää olko typeriä", Martellos kertoi melkein huolettomalla äänellä. Kumpikaan tytöistä ei uskaltanut eikä osannut sanoa mitään.

 

 

"Eli ei vastaväitteitä. Meillä on sitten aina päivittäin tapaaminen, Maraleian voimat pitää saada esille. Ja saatte ehkä kuulla jotain uutta, jos katson sen hyödylliseksi", Martellos muisti ja katseli ikkunasta ulos. "Sinä lupasit että saan nähdä äitini", Maraleia muistutti. "Niin, katsotaan milloin se sopii", Martellos haukotteli. Hetken oli aivan hiljaista ja sitten Martellos puhkesi tunteettomaan, kylmään nauruun. Ilma huoneessa tuntui jäähtyvän, kaikki tuntui seisovan hetken paikoillaan. Vain kolkko nauru kajahteli nurkissa...

 

Ehw... Siis tämä typerys tässä mokaili ja onnistui sekoittamaan koko pelin. Eikä ole varmuuskopioita. Tyyliin:" Ei niitä ole ennekään tarvittu."

Elikkä, ladatut ja ihan kaikki on kadonnut jonnekkin hornan kuuseen. Joten nauttikaa ja odottakaa kunnes tämä pölkkypää saa korjattua asian...

Ja siihen todellakin kestää, kun ajatellaan miten paljon minulle suodaan aikaa sillä koneella mihin Sims on asennettu.

Seuraavaan osaan pitää kirjoittaa vain tekstit, mutta sitä seuraavaa saatte todellakin odottaa. Mun pitää ensinnäkin etsiä ne ladattavt uudelleen, mihin todellakin kestää, koska en edes muista kaikkea mitä mulla oli saati sitten mistä ne on ladattu. Ja tehdä tyypit (TAAS) uudestaan. Ne muuttuu koko ajan, nyt ne on tuon näköisiä, seuraavaksi sellaisia ja sitten ties mitä... Enkä mä koskaan edes pääse siihen koneelle. -.- Mutta jatkoa on siis joka tapauksessa tulossa, kunhan vain sitä joskus ehtii tulla...

Kärsikää ja syyttäkää minua tästä.

En ole aivan varma tämän jatkumisesta, mutta luulempa että saatte jatkoa edelleen, mutta hahmot minun pitää tehdä uudestaan, joten varautukaa siihen että ne eivät näytä täysin samanlaisilta. Kuitenkin. Tämä osa on kuviltaan melkein samanlainen kuin toinen ja ehkäpä myös sisällöltään... Noh, älkää tappako minua sen tähden. Ainiin, ilmoittakaa kirjoitusvirheistä jos bongaatte niitä, koska minulla ei ollut erityisen paljon aikaa oikolukea tätä.
Ja tämä luku on ennätyksellisen lyhyt.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ovi aukesi ja Teilia tyrkättiin takaisin tyrmään. ”Ei tarvitse töniä”, Teilia kivahti, mutta jotenkin hänen äänestään oli kadonnut puhti.  Hän käveli sivuun ja jäi mietteliään näköisenä nojaamaan seinustalle. ( Anteeksi, tämä kuva on huono. Heh, älkää pelästykö, vain ja ainoastaan tämä kuva on ihan mössö!)

 

 

”Telia missä sinä olit? Mitä tekivät?” Scaro kysyi melkein heti. Maraleia näytti hiljaiselta ja piti katseensa maassa. ”Ei mitään”, Teilia sanoi hiljaa. Hän ei oikeastaan tahtonut alkaa pelotella muita. Ja miten hän sen kertoisi edes..?

 

 

”Noniin, lopettakaas se rupatteleminen. Minä sain määräyksen, että pomo tahtoo tavata tuon toisenkin tytön, sillä on sille jotain tärkeää asiaa”, Teilian tyrmään saattanut mustaviittainen mies jyrähti ja katsoi Maraleiaa.

 

 

”Tavata Maraleian?” Scaro puuskahti. ” Mutta eihän”, Scaro aloitti, kun mustaviittainen keskeytti hänet tylysti:” Pomo sanoi että tahtoo tavata tuon tytön, siinä ei tuollaisilla pikkupojilla ole sananvaltaa.  

 

 

Maraleia rypisti kulmiaan. ”Kaipa minä sitten tulen”, hän sanoi ja nousi vapaaehtoisesti ja lähti kävelemään ovelle. ”Maraleia! Et sinä voi mennä!” Scaro huudahti kasvoillaan melkoisen kauhistunut ilme.

 

 

”Miksi en? Minäkin haluan tietää mitä täällä tapahtuu”, Maraleia sanoi hiljaa, käänsi sitten päätään ja hymyili olkansa yli Scarolle. ”Älä huoli, kyllä minä palaan.” Ja sitten Maraleia käveli mustaviittaisen kanssa ulos ovesta ja ovi sulkeutui matalasti jymähtäen.

 

 

Kunhan Maraleia oli päässyt Martelloksen luo, hän kysyi rohkeasti:” Mitä sinä oikein tahdot meistä… minusta?”

 

 

”Jaajaa, ollaampa sitä rohkeita. Tosin oli se punapäinenkin tyttö melkoisen nenäkäs, ennen kuin kerroin hänelle muutaman elämän tosiasian”, Martellos puheli kuin itsekseen. Maraleia näytti mietteliäältä. ”Noniin, sitten asiaan”, Martellos huokaisi. ”Tiedätkö mitään äidistäsi?”

 

 

”Äidistäni..? Ei, en ole koskaan nähnytkään häntä. Eikä isä puhu hänestä koskaan mitään”, Maraleia änkytti yllättyneenä kysymyksestä. Martellos rypisti kulmiaan tuumivasti. ”Hyvä on, uskotaan. Entä onko sinulle koskaan tapahtunut mitään kummallista? Miten tapasit sen pojan ja sen punapään, Teiliako se oli?” Kysymyksiä suorastaan sateli, eikä Maraleia tajunnut mitä Martellos niistä hyötyisi. Hän vain yritti vastata parhaan kykynsä mukaan.

 

 

”Et näytä tietävän mitään itsestäsi tai äidistäsi. Ehkä se on parempi niin, mutta se voi tuottaa ongelmiakin”, Martellos mietti jälleen ääneen. ”Noh, minä kuitenkin voin kertoa sinulle että tiedän tasan tarkkaan missä äitisi on ja mikä sinä tosiasiassa olet.”

 

 

Maraleian silmät laajenivat. ”Äidistä? Minä luulin, että hän on kuollut tai jotain… Ja mitä ihmeellistä minussa muka on?” Maraleia ihmetteli hämmentyneenä. ”Äitisi on tuolla jossain vankityrmissä, luultavasti ihan elossakin vielä, en ole käynyt katsomassa häntä sitten teidän kolmen ensitapaamisenne jälkeen”, Martellos kertoi. Maraleia sai syytä ällistyä vielä enemmän.

 

 

”Ja sinä olet äitisi tavoin erityinen. Äidilläsi oli voimia vaikka mihin. En ole sitten yhtään varma onko hänellä niitä enää, mutta sinun ei ole ainakaan vielä tarpeen tietää siitä aiheesta sen enempää. Sinullakin on piileviä voimia, joita et varmaankaan vielä tiedosta”, Martellos tokaisi kylmäkiskoisesti. ”Pointti on nyt kuitenkin tässä että sinä ja se punapäinen ystäväsi jäätte tänne tai muuten se pikkupoika ja sinun äitisi saavat kärsiä”, Martellos pamautti hyytävällä äänellä, mikä tuntui saavan huoneen lämpötilankin kylmenemään.

 

 

”Scaro? Ja mistä edes tiedän että äiti on täällä?” Maraleia kysyi. ”No voit olla uskomattakin, mutta se olisi omaa tyhmyyttäsi”, Martellos sanoi ilmeettömänä.

Maraleia mietti vaihtoehtoja. Jos hänen pitäisi jäädä tänne... ja Teilian. Mitä siitä seuraisi? Ja mitä voimia hänessä oli, nekö Martellos tahtoi? Mutta olihan Martelloksella itselläänkin ainakin jotain voimia, kun hän pystyi siirtymään paikasta toiseen. Missäköhän he edes olivat? Mutta jos hän kieltäytyisi, Scaro joutuisi kärsimään, Martellos oli sanonut niin. Ja hänen äitinsä… Maraleia ei muistanut lainkaan äitiään. Miten hän oli joutunut Martelloksen vankityrmiin, jos Martellos puhui totta.

 

 

”No miten on?” Martellos tiedusteli kärsimättömänä. ” Jos suostut, minä opetan sinua käyttämään voimiasi ja sinä autat niillä minua tai muuten läheisiäsi ei odota kovin kaunis loppu”, Martellos sanoi uhkaavalla äänellä. Maraleia nielaisi vaivalloisesti palan kurkustaan. Hän päättäisi tämän Teiliankin puolesta, mutta hän ei tahtonut tuottaa Scarolle tai kenellekään muullekaan mitään pahaa. Ei hänellä ollut vaihtoehtoja. ”Suostun. Jään tänne, jos et satuta Scaroa, äitiäni tai ketään muutakaan.”

 

Mites Scaro ja Teilia jaksavat..?

 

 

Scaro oli kauhuissaan siitä, että Maraleia oli lähtenyt juttelemaan Martelloksen kanssa. Ja vieläpä vapaaehtoisesti! ”Teilia! Mitä he sanoivat sinulle? Mitä he tekivät?” Saco kyseli järkyttyneenä vaiteliaan oloiselta Teilialta. ”Ei mitään! Minä vain juttelin sen Martelloksen kanssa!” Teilia vakuutti.

 

 

”Mutta miksi se tahtoi jutella sinun kanssasi? Ja Maraleian?” Scaro penäsi. ”Ei… minkään tärkeän asian takia”, Teilia mutisi. ”Totta kai Martellos tahtoo jotain, kun se meidät tännekin raahasi! Missä me edes olemme ja mitä varten? Kai sinä kysyit? Minä haluan tietää mitä se puhuu Maraleialle!” Scaro väitti hyväksymättä Teilian vastausta.

 

 

”Maraleiastako sinä vain välität?” Teilia kysyi katse maassa. ” Maraleiastako vain? Etkö sinä välitä yhtään minusta?” Teilia jatkoi. ”En minä sitä niin tarkoittanut”, Scaro sanoi hämmästyneenä Teilian kysymyksestä. ”Ai et vai?” Teilia kysyi ja käveli Scaron ohi ovelle. ”Minä haluaisin kotiin”, hän mutisi itsekseen.