Mun isoveli nähtävästi hommaa oikein työkseen koneeseen viruksia, eikä tämä kerta ollut mikään uusi juttu. Eli kaikki tiedostot ja kaikki meni taas sen sileän tien.

Ja mä en todellakaan ala tekemään kaikkea taas uudestaan. (Monesko kerta tämä jo olisi..?)

Varmuuskopiot..? Köhköh, mä en raaskinut käyttää kallista muistitikkutilaa siihen... *mutinaa*

Meillä pamahti ensin molemmat koneet rikki ja nyt kun ne taas toimii, niin netti on poissa. H*ton modeemi. Mä kirjotan tänkin iskän kännykästä saatavan netin voimin. (Hidas on, juu..)

Mutta vielä selvennykseksi tämä on nyt olosuhteiden pakosta jäänyt tähän, loppunut, eikä jatkoa tarvitse todellakaan odottaa, koska tämä ei enää jatku! Poistan ehkä tämän blogin jossain vaiheessa, mutta en ihan vielä.

Sori vielä kerran, mä olen oikeasti ihan tosi vihainen, tämä oli kuitenkin ihan mielenkiintoinen projekti. Kiitos kaikille lukijoille! Te saatte vielä kuulla musta, mä liikun edelleen näissä piireissä ja ei ole lainkaan yllättävää, jos tänne ilmestyy vielä joku kaunis päivä uusi tarina multa. Kyllä tähän sen verran koukkuun jää.

Mutta nyt mä aion keskittyä jouluun, kouluun ja ehdottomasti yaoihin (, älkääkä vaan kysykö mitä sekin on, ette ehkä ilahdu vastauksesta).

Entschuldigung, mä painun tästä sairastamaan, nytkin melkein 40 asteen kuume.

Aloitetaampa sitten... Jos te todella tahdotte lukea.

Kauanko aikaa oli kulunut? Päiviä? Viikkoja? Kaikki toistui päivästä päivään samanlaisena. Mistä

sitä voisi tarkkaan tietää... Joka päivä samat rutiinit ja ohjelmat. Martellos oli laatinut heitä varten oikein oman päiväjärjestyksen, kaikki tapahtui ajallaan ja valvotuissa oloissa. Sitä paitsi Maraleia oli yksinäinen ja ikävystynyt. Hänellä ei ollut mitään toivoa edes yrittää viritellä kunnon keskustelua kenenkään muun kuin Teilian kanssa, sen jälkeen kun Martellos oli antanut henkilökohtaisesti kartanon väelle käskyn, etteivät nämä saisi sanoa "nuorille neideille" -kuten Martellos heitä ylevästi nimitti- mitään muuta kuin sen mikä oli tarpeellista.

Sitten se jatkuva epävarmuus. Nyt saattoi tuudittautua turvallisuuden tunteeseen, että kaikki jatkuisi samanlaisena... Ja seuraavana päivänä Martellos saattaisikin sotkea kaiken, yllättää heidät jollain uudella paljastuksella. Tähän mennessä tämä ei ollut kertonut tosin vielä paljoakaan... Eikä kumpikaan tytöistä, niin Maraleia kuin Teiliakaan, olleet uskaltaneet kysyä paljon mitään. Martelloksen katse sai veren hyytymään ainakin Maraleian suonissa. Hän oli niin peloissaan... Eikä voinut sille mitään, kukaan ei voinut auttaa... Scaro oli poissa, Maraleia oli vangittu ehkä ikuisesti tähän aikakauteen. Tähän aikakauteen, jossa hän ei ollut syntynyt, jota hän ei tuntenut, jossa hän ei osannut käyttäytyä, pelkäsi aina tekevänsä virheitä. ( Tää kuva on sitten niin huonolaatuinen, koska se joutui mun kokeilujen kohteeksi. Ja kärsi kun sitä kursittiin takaisin kuvaksi)

Täällä hän oli palvelijoiden ympäröimä. He täyttivät hänen kaikki toiveensa, ei Maraleialla tosin niitä paljon ollutkaan. Hänen ainut todellinen toiveensa olisi, että hän pääsisi pois tai saisi ainakin jutella jonkun kanssa... Lisäksi tässäkin loistossa ja yltäkylläisyydessä oli totuttelemista hänen entisen elämäntyylinsä jälkeen. Joskus iltaisin hän mietti mitä isä ajatteli, mitä tälle kuului. Kaipasiko tämä häntä? Vai eikö muistanut ollenkaan? Maraleialla oli tapana itkeä itsensä uneen. Kaikki tuntui täällä niin viileältä ja tyhjältä. Kukaan ei osoittanut minkään näköisiä tunteita, kaikista vähiten Martellos itse. Tämän kasvoilla oli aina se sama tyyni, hillitty ilme. Kuin Teilia ja Maraleia olisivat olleet punaisia väritäpliä jäänharmaalla paperilla, ainoita jotka todella elivät, nauroivat ja tunsivat tässä kartanossa.

"Neiti, teidän tuntinne alkaa pian. Herra Cartos varmaankin jo odottaa." Sisäkön kohtelias ääni herätti Maraleian ajatuksistaan. Hän säpsähti, mutta vastasi aivan rauhallisesti:" Aivan, kiitos kun muistutitte." Maraleia osasi jo joitain käyttäytymissääntöjä, tiesi ainakin jotenkin miten käyttäytyä. Aluksi palveluskunta oli katsellut hieman kummeksuen tätä 'nuorta neitiä', jolla ei ollut mitään kiitettäviä käytöstapoja, eikä osannut mitään herrasväelle ominaista, kuten vaikka koruompeleita. "Olkaa hyvä ja saattakaa minut sinne", Maraleia kehotti, vaikkei hänen olisi edes tarvinnut. Muutamat sisäköt seurasivat häntä sinnikkäästi joka paikkaan, senkin oli kai Martellos päättänyt. Oli ahdistavaa, kun missään ei saanut olla rauhassa. Aina joku oli paikalla ja valvoi häntä.

Yksi uusista asioista, minkä Martellos oli päättänyt, että Maraleian tulisi ehdottomasti oppia lukemaan. Eikä Maraleialla ollut ollut siihen mitään vastaansanomista. Kun tämä ylväs herttua jotain päätti, sitä ei käynyt vastaan väittäminen. Maraleialla oli melkein joka päivä muutama tunti lukuopetusta herra Cartosin kanssa. Tämä oli vakavailmeinen, mutta tehokas opettaja. Vaikka Maraleia olikin aivan varma, ettei oppisi koskaan lukemaan, kirjaimetkin olivat aivan erilaisia kuin ennen... Ei, kun tulevaisuudessa? Ne olivat paljon koukeroisempia ja muutenkaan Maraleia tuskin tunnisti niitä. Silti hän ei voinut kieltää, eikö olisi kokenut huikaisevan onnistumisen tunteen aina kun huomasikin äkkiä ymmärtävänsä jotain. Lukeminenkin sujui jo jotenkuten, vaikka Maraleia edelleen meni sekaisin kirjaimissa, ne olivat niin kummallisen näköisiä.

Aivan pääoven yläpuolella oli pieni parveke, josta Maraleia piti kovasti. Sieltä näkyi kartanon korkeiden muurien yli muuallekin. Siellä täällä oli pieniä taloja ja pelloilla ja teillä liikkui ihmisiä ja hevosia. Oli rentouttavaa seurata ihmisten elämää, se antoi tunteen, ettei tämä ollutkaan aivan kylmä ja eloton paikka. Tavalliset ihmiset elivät ja vahvasti. Voi kun Maraleia olisi tahtonut mennä ja jutella heidän kanssaan... Mutta Martellos ei ikinä siihen suostuisi, parvekkeella seisominenkin kaiken vapaa-aikansa oli tämän sietokyvyn rajoilla. "Sinusta olisi tarkoitus muokata hyvin kasvatettu ja hyvin käyttäytyvä aristokraatti ainakin pintapuolisesti ja minun pitää katsoa mitä sinä teet. Palvelusväki alkaa puhumaan." Martellos oli tuhahtanut paheksuvasti, kun Maraleia oli puolustanut mielipuuhaansa.

"Oletteko kuullet, arvoisat neidit, että Sunoran kruunuprinssin vaimoksi on kihlattu joku neitonen, jonka syntyperästä ei ole mitään takeita. Pöyristyttävää, sanon minä." Kuiva, nariseva ääni täytti vaaleasävyisen teehuoneen. "Todellako? Eihän se ole lainkaan soveliasta. Tuosta nimenomaisesta neidostahan tulee Sunoran seuraava kuningatar ja tulevan sukupolven äiti. Oletko varma ettei tässä ole jotain taustalla?" Nuori nainen, jolla oli vaaleanruskeat, runsaat kiharat, kauhisteli Teilian vieressä. "Entä te neiti Andorge, mitä te tästä ajattelette?" Vanha nainen, Teilian muistin mukaan joku vanha kreivitär, tiedusteli kohteliaalla äänensävyllä. "Umm, onkohan tämä kyseinen kruunuprinssi ajatellut lainkaan valtakuntaa ja omaa asemaansa", Teilia mutisi, empien sanojaan. Aina saattoi sanoa väärin ja näillä "sivistyneillä" aatelisnaisilla oli harvinaisen tarkat korvat ja kerkeä kieli.

Teilian omat päivät täyttyivät kaikesta, mikä oli joskus tavannut olla aatelistolle tärkeää, juoruilusta, koruompelusta ja kaikesta muusta yhtä turhanpäiväisestä, joka ei merkinnyt Teilialle mitään. Aluksi oli tietysti hauskaa vain laiskotella ja rupatella, mutta pikkuhiljaa se oli alkanut käydä sietämättömäksi. Eikö hänen elämässään tulisi enää olemaan mitään, millä todella olisi merkitystä. Oliko hän vain kaunis nukke, joka pukeutui kauniisiin mekkoihin ja eli täydellistä elämää. Täydellistä ja täysin merkityksetöntä. Joskus Martellos käski Maraleian ja hänet tämän työhuoneeseen. Silloinkin aiheena oli useimmiten tyttöjen käyttäytyminen ja muu. Teilia oli toivonut enemmän, Martellos oli luvannut opettaa heille miten voimaa käytetään, luvannut kertoa asioista. Mitään ei ollut tapahtunut.

Ainoastaan kartanon laajassa puutarhassa hän tunsi olevansa todella elossa. Siellä joka puolella oli elämää ja linnut lauloivat, vaikka ilman täyttikin aatelisnaisten lörpöttely. Nämä oli komennettu hänen seurakseen, vaikka Teilia ymmärsikin että tosiasiassa, ehkä heidän tietämättään, vahtivat hänen käytöstään ja muitakin tekemisiä. Puutarhaakin ympäröivät korkeat muurit, jotka estivät sisäänpääsyn lisäksi myös pakenemisen. Eikä Teilialla ollutkaan paikkaa mihin paeta, hän ei tuntenut tätä aikakautta, ei tiennyt mihin mennä tai mitä tehdä. Martellos oli ollut oikeassa, oli tehokas tapa siirtyä ajassa, tämä oli todellakin hämmentävää. Teilia oli lukenut vanhanaikaisesta elämästä kirjoista, mutta oli täysin erilaista elää sitä itse. Joskus hän ihmetteli elikö hän oikeasti tätä, ehkä tämä oli vain unta... Unta, joka tuntui täysin todelliselta...

***

Oli taas sellainen päivä. Päivä, jolloin Martellos oli kutsunut heidät luokseen. Teilia oli helpottunut, hän ei olisi sietänyt enää hetkeäkään tyhjänpäiväistä höpinää. Mutta Maraleian selkää pitkin kiirivät kylmät väreet, hän ei kestänyt Martellosta. Tässä oli jotain, mikä pelotti häntä, jotakin kylmää ja tunteetonta, sellaista mitä Maraleia ei voinut täysin käsittää.

Alkoi tuntua yhä enemmän siltä, että tällä kertaa Martelloksella ei ollut edes mitään asiaa. Hän vain puhui tytöille, yhtä vakavasti kuin aina, kaikesta yleisestä ja tiedusteli kohteliaasti näiden mielipiteitä siitä, tarvitsisivatko he uusia pukuja ja kaikkea muuta yhtä sisällötöntä, mutta josta joku tavallinen aatelisneitonen olisi rupatellut kauan ja hartaasti.

Maraleia ei tiennyt mikä häneen meni kun hän ponkaisi ylös ja marssi Martelloksen työpöydän eteen. Niin kovasti, kuin hän kammosikin tätä mustasilmäistä miestä, hän teki sen silti. Kuin hän olisi saanut äkkiä jostain voimaa. "Oliko sinulla asiaakin?! Tai ei, anteeksi, pitäisi varmaan teititellä. Miksi me edes olemme täällä jos sinä et aio tehdä mitään? Me olemme olleet täällä jo ihan liian kauan, olemmeko me sinulle jotain kivoja pikku leluja, joita voi pukea nätteihin vaatteisiin ja leikkiä miten tahdot?! Sinulla piti olla jotain tärkeääkin, puhuit jostain..." Maraleian kiivas huutaminen, joka kajahteli nurkissa, vaimeni. Ei hän itsekään oikeastaan tiennyt mistä Martellos oli puhunut, tämä oli käyttänyt sanaa "voima", suostumatta kertomaan sen enempää.

Hetken Maraleia kuvitteli näkevänsä Martelloksen silmissä liikahtavan jotain, mutta se oli vain hetken ja hän ajatteli, että se oli vain ollut valon heijastus. "Vai niin... Minä olen itse asiassa odottanutkin tätä, odottanut että te laukaisette tilanteen jotenkin", Martellos tuumi yhtä tyynellä ja värittömällä äänensävyllä kuin aina. Teilia kuului vetävän terävästi henkeä taustalla. "Olin utelias", Martellos tokaisi kuin selitykseksi.

Maraleian ryhti lysähti, hänet äsken täyttänyt pelottomuus oli poissa. Hän ei voinut katsoa Martelloksen sysimustiin silmiin, niissä oli jotain... jotain karmivaa. "Tuo oli sitä paitsi tyhmää, normaalisti minä rankaisisin sinua tuollaisesta niskuroinnista... Mutta nyt olin jo odottanut tätä", Martellos tuhahti teräksisellä äänellä. "Käyttäydythän tulevaisuudessa kiltisti, olisi sääli jos joutuisin rankaisemaan viattomia sivullisia sinun typeryyksistäsi?" Maraleia säpsähti. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi vapisevalla äänellä. "Esimerkiksi sitä pikkupoikaa... tai äitiäsi." Martellos virkkoi leppoisasti, kuin olisi puhunut aivan arkipäiväisestä asiasta.

"Äidistäni", Maraleia toisti epäroiden. Hänen äitinsä oli osasyy miksi hän oli jäänyt tänne, miksi hän oli suostunut. Tämä oli ollut hänen oma päätöksensä... Oliko hänellä ollut oikeus päättää Teiliankin puolesta? Maraleia vilkaisi melko hämmentyneen oloista ystäväänsä. "Enkö... minä voisin nähdä hänet? En muuten voi tietää puhutko totta. Voihan tuo olla pelkkää puhetta", Maraleia uskaltautui sanomaan itselleen yllättävän tiukalla äänensävyllä. Martellos nousi ylös ja jäi tuijottelemaan kirjoja. Jonkin aikaa oli täysin hiljaista. "Mikäs siinä. Mennään vaikka heti."

Martelloksen vastaus yllätti täysin Maraleian. Ja kai Teiliankin. Tämä käveli hiljaa Maraleian luo. "Maraleia, uskotko että näet todella äitisi..?" Teilian ääni oli hieman epäilevä, hän ei luottanut Martellokseen. Maraleia pudisti avuttomasti päätään ja vastasi:"Minä en voi tietää. Näen sen sitten..." Teilia huokasi. "Älä tee mitään tyhmää." Maraleia hymyili heikosti. "En tietenkään."

Teilia alensi ääntään ja supisi Maraleialle:" Jos se todella on äitisi, kysy häneltä... Tarkoitan, hän on ollut täällä puheista päätellen jo kauemmin, hän voi tietää lisää tästä... voimasta. Ja Martelloksesta." Maraleia liikahti levottomasti. Jos Martellos kuulisi? Tämä vaikutti kyllä täysin keskittyneeltä yhteen kirjaan, jonka oli napannut kirjahyllystä. "Totta kai. Jos vain voin. Ja jos se todella on...äiti." Maraleia kuiskasi takaisin. "Oletteko jo rupatelleet tarpeeksi vai voimmeko mennä?" Martellos kysyi ja napautti kirjan kiinni. "Menkää vaan", Teilia vastasi nopeasti. Oven ulkopuolella odottivat, kuten aina, Maraleian sekä Teilian seuralaiset. Maraleia vilkaisi kikattelevia naisia hieman katkerasti, hänellä oli vain palvelusväkeä seuranaan ja nämäkään eivät saaneet puhua hänelle. Tajusiko Teilia edes että tällä oli paljon enemmän vapautta kuin hänellä?

Kapeat portaat johtivat alas maan alle, vankityrmiin. Seinistä huokui kosteutta ja vain seinillä roikkuvat lyhdyt valaisivat pimeitä käytäviä. Maraleian iho nousi kananlihalle, hän muisti tämän niin hyvin... Siitä oli aikaa kun hän oli viimeksi kulkenut näitä portaita ylös. Silloin... Hän oli luvannut Scarolle palaavansa... Scaron edellisestä näkemisestä tuntui olevan niin pitkä aika. Hetken ajan Maraleian olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun, mutta hän kokosi itsensä.

Hänen täytyisi nyt ajatella olennaista. Hän oli menossa äitinsä luo, äidin, jota Maraleia ei ollut koskaan tuntenut. Isä ei ollut koskaan puhunut tästä ja valokuvatkin ja muut olivat melkein täydellisesti kadonneet. Tämä oli tullut niin nopeasti, Maraleia ei edes tajunnut vielä kunnolla että oli todella matkalla äitinsä luokse... Toivottavasti Martellos ei huijaisi, Maraleia kyllä uskoi tunnistavansa äitinsä jos tämän näkisi. Eikö niin tapahtunut aina? Ainakin tarinoissa...

Martellos oli itse asiassa melko tyytymätön, vaikka olikin auliisti tarjoutunut viemään Maraleian äitinsä luo. Hän ei tiennyt mitä tästä kohtaamisesta seuraisi. Mutta tarkoitus oli kuitenkin hivuttaa Maraleian voimat esille pikkuhiljaa ja tämä oli luonnollisesti ensimmäinen askel kohti lopullista päämäärää. Ja tietysti tämä oli hupia. Martelloksesta oli ollut huvittava seurata kuinka kauan kestäisi että tytöt ilmaisisivat mielipiteensä. Ja hän oli olettanut, että ensimmäisenä mielipiteensä ilmaiseva olisi Teilia, joka ainakin vaikutti päättäväisemmältä ja rohkeammalta. Mutta kenties Maraleiassa oli enemmän sisua kuin Martellos oli ajatellutkaan. Ei tämä voinut mikään heikko olla, heikko ihminen ei jaksaisi kantaa, toisen ihmisen avustuksellakaan, sitä määrää puhdasta energiaa, jota Maraleia kantoi ja toivon mukaan jonakin päivänä vielä hallitsisikin.

Vanha ovi aukeni naristen. Maraleia yritti kurkkia Martelloksen takaa mitä vankityrmässä näkyi. "Mites sinä tänään noin uupunut olet? Olisit iloinen, minähän toin sinulle seuraa", Martellos puheli, äänessä häivähti ivaa.  ( Aargh, mä olin ihan varma että Halidarilla oli vaaleat hiukset, kun tein ton! Nää, leikitään että se on vaihtanut hiusväriä... tai jotain. *virn*)

"Uskaltaako sitä edes katsoa." Naisen ääni oli pehmeä, vaikkakin kurkku kuulosti käheältä. Puhe oli kuin myrkkyä, sanoja ei ollut tarkoitettu ystävällisiksi. Martellos heilautti päätään. "Ei ole pakko, jos ei tahdo. Mutta onhan se harmi, kun minä nyt kerrankin hyvää hyvyyttäni toin tyttäresi näytille." Nainen säpsähti kuin sähköiskun saaneena. "Odota."

Maraleia astui pari askelta Martelloksen ohi, joka jäi nojailemaan huvittuneen oloisena ovelle. "Ä-äiti..?" Maraleia takelteli epävarmana. Oliko tässä todellakin hänen mystinen äitinsä? Nainen viivytteli, kuin ei uskaltaisi kääntyä ja kohdata Maraleiaa. Maraleiakaan ei nähnyt tätä, mutta toivoi että toinen näyttäisi kasvonsa. Tyhjä paikka hänen ajatuksissaan saisi täydennyksen…

Kaikesta huolimatta Maraleia oli lähellä kiljaista, kun hänen äidikseen väitetty nainen kääntyi. Kasvonpiirteet olivat kyllä kauniit, mutta niitä tahrasivat väkivallan merkit, kuin tämä olisi hakattu tai jotain... "Sinä olet Maraleia?" Se oli kysymys, muttei kuitenkaan ollut. Kuin tämä nainen, hänen äitinsä, olisi jo tiennyt sen, ollut varma asiasta. Outo, kiemurainen merkki, kuin köynnös tämän silmännurkassa kiinnitti Maraleian huomion. Oliko se tatuointi..? Maraleia kohotti uteliaana kätensä ja kosketti outoa kuviota. Toinen ei tehnyt mitään estääkseen, katsoi vain Maraleiaa osaksi uteliaana, osaksi aivan rauhallisena.

Tatuointi se ei ollut, se oli selvä. Maraleia säikähti ja vetäytyi kauemmas. Merkki tuntui elävän, se oli lämpimämpi kuin muu iho ja sen koskettamisesta aiheutuva sähköisyys sai Maraleian niskakarvat pystyyn. "Mikä tuo on?" (Älkää kysykö, se kuvio todellakin on onnistunut häipymään just tuosta kuvasta. Kuvitellaan että se on siinä. Tästä muuten katosi yksi kuva välistä.)

Naisen, äidin, Halidarin silmissä kimmelsivät kyyneleet. "Kultaseni, se... se on syntymämerkki", hän selitti, tosin ei kovin uskottavasti. Ei Maraleia uskonutkaan, mutta hän ei toisaalta alkanut väittää vastaan. Hänen mielessään oli aavistus, ettei hän ehkä tahtoisi kuulla. "Miten sinä voit? Mitä Dewwetille kuuluu?" Halidar kyseli tunteiden tukahduttamalla äänellä. Maraleia mietti. Jos äiti oli ollut täällä siitä pitäen, kun hän oli kadonnut, sen täytyi olla todella pitkä aika... "Minä voin ihan hyvin...kai", Maraleia empi vastausta ja jätti täysin tietoisesti vastaamatta toiseen kysymykseen. Halidar huokasi ja vilkaisi Martellokseen päin. "Hän on saanut sinutkin loukkuun, eikö?"

"Odotas. Voitko todistaa että olet todella äitini?" Maraleia tiukkasi, hän tahtoi olla varma. Vaikka hänellä olikin tietty aavistus, toinen oli puhunut isästäkin... Halidar pudisti päätään. "Milläs minä sen todistaisin. Voisin kertoa sinulle juttuja sinusta aivan pienenä ja isästäsi ja kaikesta, mutta mitä se todistaisi? Vain sinä päätät mihin uskot ja mihin et." Maraleia pureskeli alahuultaan. Mitä tuo sitten tarkoitti? Uskoisiko hän? "Mitä sinä tiedät... siitä, mitä Martellos nimittää yksinkertaisesti voimaksi?" Maraleia kysyi varovasti. Halidar kosketti vaistomaisesti köynnösmäistä kuviota silmäkulmassaan. "Se... On parempi ettet tiedä siitä mitään." Halidar vaikutti epävarmalta, huolestuneelta.

"Miten niin?" Maraleia kysyi. Tämä reaktio oli yllättänyt hänet. "Kuule, se...hmm... voima, ei ole pelkästään hyvästä. Itse asiassa ei ollenkaan. Varsinkaan jos olet sellaisen ihmisen kuin Martelloksen vankina-"

"No niin, se oli kiva juttutuokio, mutta tähän sen voisi lopettaa", Martellos tokaisi yllättävän terävästi päälle. "Miksi? Etkö tahdo että tyttö kuule totuuden sinusta?" Halidarin ääni oli kuin jäätä. Martellos irvisti ylenkatseellisesti. "Suu kiinni nyt, hänen ei tarvitse tietää mitään tarpeetonta. Vai haluatko että saat uuden käsittelyn kasvoillesi? Sinä tiedät että tottelemattomuudesta rangaistaan tässä taloudessa ja sinä olet ollut viime aikoina kovin kuriton." Halidar kalpeni, mutta säilytti edelleen sisunsa. "Hyvä on, älä kerro. Joku päivä hän tulee kuulemaan. Tiedäthän sinä sen, An-" Halidar tuhahti, mutta Martellos keskeytti hänet yllättävän äkäisesti, entiseen viileyteen verrattuna:" Se suu kiinni nyt! Ja sinä, tyttö, lähdet täältä. Nyt. Tämä jutusteluerä on tällä kertaa ohi!"

Halidar halasi näiden kahden puheista hämmentynyttä Maraleiaa ja suhahti tämän korvaan, niin hiljaa ettei Martellos voinut kuulla:" Älä tee mitään mitä hän tahtoo." Martellos oli äkäinen, mutta näin tämä vaikutti itse asiassa vähemmän pelottavammalta, parempi näin, kuin se normaali, ainainen elegantti viileys. Siinä oli jotain, joka meni jo inhimillisen rajoista yli, se oli paljon karmivampaa.

Maraleia käveli kiltisti Martelloksen perässä pois vankityrmästä, mutta loi vielä silmäyksen äitiinsä. Sillä nyt hän oli varma, tämä todella oli hänen äitinsä. Hän ei osannut selittää miksi oli niin varma, mutta hän oli jo tehnyt päätöksensä. Hän uskoi. Halidar katsoi hymyillen takaisin, kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Ovi kolahti kiinni ja tyrmään laskeutui taas täysi pimeys. Halidar oli samaan aikaan niin hermostunut kuin onnellinenkin. Hän oli nähnyt tyttärensä, neljäntoista vuoden jälkeen. Kyyneleet puskivat hänen silmiinsä, hän oli liian liikuttunut. Mutta toisaalta tämän kauan kaivattu tytär oli nyt Martelloksen kartanossa, tämän käskyvallan alla. Asiat olisivat todellakin voineet olla paremminkin... "Martellos, vielä joku päivä joku saa tietää totuuden sinusta. Ja toivottavasti sitä päivää ei tarvitse odottaa kauan. Olet murskannut jo tarpeeksi monta elämää."

"No, tyydyttikö tämä sinun tiedonjanoasi?" Martellos kysyi. Tämä oli jo saanut kerättyä tyyneytensä takaisin, vaikka äänestä kuulsikin vielä pienoinen äreys. Maraleia ei osannut sanoa mitään. Hän ei tiennyt mitä ajatella, hän tarvitsisi aikaa saadakseen koota ajatuksensa kasaan... "Näytät kovasti järkyttyneeltä. On varmaan parempi että lepäät huoneessasi loppupäivän", Martellos totesi. Maraleia mutisi jotain myöntävää vastaukseksi. Hän todellakin tarvitsisi nyt omaa rauhaa, että voisi järjestellä ajatuksensa, voisi selventää kuvaa siitä mitä oli tapahtunut sen lyhyen ajan sisällä pienessä vankityrmässä.

Sinä iltana Maraleia ei saanut unta. Hän valvoi myöhään yöhön, miettien edelleen. Äiti olisi varmasti tiennyt enemmänkin, kaikesta. Tämä tuntui tietävän jotain Martelloksestakin, jotain, Martellos oli estänyt häntä kertomasta. Jokin salaisuus..? Kuka Martellos todella oli, niinhän se meni. Tapaaminen äidin kanssa oli vain luonut uusia kysymyksiä. Kaikesta.

Teilia

"Kuule, Dalia..."

"Mitä sinä luulet, tapaako Maraleia todella äitinsä vai onko se vain joku Martelloksen huijaus?"

"Tietysti minä toivon, että se todella olisi oikeasti Maraleian äiti, mutta eikö tämä vaikeuta asioita? Pakenemisesta tulee entistä vaikeampaa, jos meidän pitää viedä tämä äitikin mukanamme. Vai antaisiko hän meille vastauksia?" Teilia aprikoi ääneen, tuijottaessaan samalla itseään peilistä.

"Vaikea sanoa. Mutta miksi herra huijaisi?" Dalia ihmetteli ja kohautti olkiaan. Daliasta oli tullut Teilialle tärkeä luottohenkilö, jolle hän saattoi puhua ja jonka kanssa hän saattoi viettää aikaa vaikka iltaisin, kun muuta seuraa ei ollut. Ja juttelu Dalian kanssa virkisti häntä pitkän, täysin turhan päivän jälkeen. Lisäksi heillä oli paljon yhteistä, vaikka he olivatkin toisaalta aivan erilaisia. Ja olivathan he melkein samanikäisiäkin. "Mutta miksi te tahtoisitte paeta täältä?" Dalia kysyi, huolestunut sävy äänessään. Heistä oli tullut Teilian kanssa läheiset ja hänenkin työstään, tässä luotaantyöntävässä kartanossa, oli tullut paljon mukavampaa. "Teillähän on kaikkea mitä tahdotte. Saatte kaiken valmiina nenänne eteen... Toisin kuin esimerkiksi minä, olen joutunut aina tekemään töitä että saisin edes vähän ruokaa. Ennen kuin pääsin kartanoon piiaksi, oli todella vaikeaa." Dalia ei voinut mitään sille että oli hieman katkera. Tuskin Teilia voisi ymmärtää.

Dalian elämä ei ollut koskaan ollut mitään mukavaa ja helppoa. Päinvastoin. Hän oli syntynyt seitsemänneksi köyhään perheeseen ja oli elänyt hyvin vähällä ravinnolla ja kovan työn uuvuttamana koko lapsuutensa. Kun hän oli kasvanut tarpeeksi, hän oli ollut milloin missäkin tekemässä enemmän tai vähemmän raskaita töitä, kunnes sai pestin tästä kartanosta. Kotona oli silti alati kasvava perhe, jonka tulevaisuus näytti koko ajan synkemmältä. Voi, miten Dalia olisi tahtonut auttaa heitä jotenkin... "Ja herra tuskin ilostuisi siitä, jos te karkaisitte. Sitä paitsi täällä liikkuu aika outoja huhuja liittyen Maraleia-neitiin..." Teilia, joka oli juuri saanut pujotettua yöpaidan ylleen, käänsi katseensa välittömästi Daliaan.

"Mitä sinä oikein tarkoitat?" Teilia kysyi levottomana. Dalia nielaisi. Ei olisi pitänyt sanoa mitään. "E-en mitään erikoista..." hän mutisi vastahakoisena. Teilia paransi ryhtiään. "Sano nyt. Maraleia on minun ystäväni, minun kuuluu tietää." Dalia liikehti levottomasti, mutta kääntyi sitten epävarmana Teiliaan päin.

"Älkää nyt pahastuko, minä vain toistan mitä kuulin muulta palvelusväeltä", Dalia varmensi. Hän ei tahtoisi Teilian suuttuvan hänelle sellaisesta mihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa. Hänen ei edes pitäisi kertoa, mutta enää ei voinut perääntyä. "Niin?" Teilia sanoi kärsimättömänä.

Dalia kumartui lähemmäs Teiliaa, supatti tämän korvaan kyökissä ja käytävillä kuulemiaan, itsepintaisia huhuja. Teilian silmät laajenivat sana sanalta, hän näytti epäuskoiselta.

"Sinä et voi olla tosissasi!" Teilia puuskahti. Dalia muljautti harmistuneena silmiään. "Minähän sanoin, että toistan vain mitä olen kuullut muualta." Teilia pudisteli hetken päätään ja lysähti sitten nojatuoliin. "Minun on pakko kertoa tästä Maraleialle, vaikka se olisikin pelkkä huhu..." Teilian sydäntä kylmäsi kun hän ajatteli, mitä hänen ystävänsä tekisi kuultuaan... Siitä ei tulisi helppoa... Kummallekaan.

Seuraavana aamuna

Seuraavana aamuna, kun linnut visersivät puutarhan puissa ja auringon valo läikehti ruohikolla ja kukkaistutuksissa, joiden ympärillä perhoset lentelivät, tapahtui se mitä Teilia oli eilen murehtinut. Hän istui syrjäisellä penkillä, oli istunut jo kauankin, odottanut Maraleiaa, jonka tiesi tulevan joskus aamupäivällä puutarhaan kävelemään. Se oli ainut hetki kun kumpikin pääsi olemaan aivan vapaasti, ilman että kukaan pyöri heidän ympärillään. "Teilia, sinä oletkin täällä", Maraleia huudahti jotenkin vaisusti. Tämän silmien alla oli mustat varjot, tyttö ei ollut varmaankaan nukkunut kovin hyvin. Eilen oli täytynyt olla raskasta, tapaaminen äidin kanssa... "Joo, odotin sinua", Teilia kertoi hymyillen, mutta vakavoitui nopeasti. "Minulla on asiaa. Istu tuohon viereen niin jutellaan. Tämä on niin syrjässä, ettei kukaan tule katsomaan", Teilia kehotti ja veti syvään henkeä. Häntä hermostutti, miten hän voisi koskaan toistaa Maraleialle sitä mitä oli kuullut Dalialta.

"Niin?" Maraleia kysyi. "No, tapasitko eilen äitisi?" Teilia tiedusteli. Olisi helpompi avata keskustelu jollain muulla... Maraleia painoi katseensa maahan. "Tapasin. Hän olisi varmasti tiennyt jotain näistä "voimista" ja Martelloksesta jotain, mutta tämä ei antanut hänen kertoa." "En yhtään ihmettele. Martellos ei ole kovin paljon vaivautunut paljastamaan meille", Teilia totesi happamasti. "Äiti olisi tiennyt hänestä jotain, mitä hän salailee. Jotain, mitä hän ei tahdo muiden tietävän... Äiti tietää sen", Maraleia selitti uupuneesti.

"Nukuitko sinä koko yönä?" Teilia kysyi myötätuntoisesti. "En minä voinut. Piti ajatella", Maraleia mutisi vastaukseksi. "On harmi, että sinulla menee muutenkin noin huonosti, mutta olisi jotain mitä sinun täytyisi ehdottomasti tietää…" "Mitä?" Maraleia kysyi terävöityen hetkessä.

"Minä juttelin eilen Dalian, se yksi palvelustyttö, olen joskus puhunut hänestä, kanssa. Hän kertoi minulle jotain, mikä minun mielestäni sinun pitäisi saada ehdottomasti tietää, vaikka se onkin varmaan pelkkä huhu", Teilia aloitti. "Mene suoraan asiaan äläkä kiertele", Maraleia komensi ykskantaan. Teilia nielaisi vaivalloisesti. "Jos vain olet valmis kuulemaan." "Olen minä." Ilme Maraleian kasvoilla oli päättäväinen.

"Minä siis... Dalia sanoi että palvelusväki juoruaa, että Martellos oli ottamassa sinun äitisi vaimokseen tai jotain-" Teilian takelteleva, eikä varmasti hyvä selitys jäi kesken, kun Maraleia kirahti päälle:" Mitä sinä tarkoitat?!" Teilia yritti jatkaa, mutta Maraleia sai sanottua aina jotain epäuskoista päälle.

Maraleia nousi seisomaan. "Sinä olit ihan tosissasi?" Maraleia toivoi, että Teilia olisi vain pilaillut. Kohta hän toivoi sitä vielä enemmän. "Kuuntele loppuun!" Teilia ärähti ja jatkoi äkillisen hiljaisuuden turvin:" Mutta siis, tästähän ei tule eikä tullut mitään, joten nyt palveluskunnan joukossa puhutaan että... umm... sinäkin olet olemassa, sinä olet...äitisi tytär..."

Teilia jatkoi vielä, mutta Maraleia ei enää kuullut. Hän oli kyllä ymmärtänyt ystävänsä sekavan selityksen päätarkoituksen. Hänen silmissään sumeni ja hän tunsi kaatuvansa...

Viimeinen muistikuva oli Teilian hätääntyneet kasvot ja tämän kiljaisut, vaikkei Maraleia saanut niistä selvää ennen kuin vaipui sametin pehmeään tyhjyyteen, tiedottomuuteen.
Neljä sanaa kajahtelivat hänen päässään. Totta vai pelkkää huhupuhetta?

"Arvasinkin että pääsyt siihen tulokseen", Martellos lausahti tyytyväisenä. Hän otti pöytänsä reunalta pienen kellon ja helisti sitä. Maraleia piteli korviaan. Niin pienestä tiu'usta lähti yllättävän kova ääni. Ovi avautuikin melkein saman tien ja sisälle astui tylyn oloinen, naisihminen, puku ja ulkomuoto näyttivät siltä että tämä olisi ollut palvelija. "Kutsuitte herra", nainen sanoi värittömällä, kitisevällä äänellä. Aluksi Maraleia ajatteli, että eihän nykyaikana enää ollut palvelijoita tai sellaisia... Mutta tosin Martelloksenkin puku ja sisustus viittasivat vahvasti siihen, että he eivät olleet enää sillä ajalla millä Maraleia oli syntynyt ja kasvanut. Olivatko he menneisyydessä..?

"Minä lupasin jäädä tänne, mutta päästäthän muut pois", Maraleia kysyi jo rohkeammalla äänellä, yrittäen kerätä itseluottamusta. "Sanoin jo, että se toinen tyttö jää tänne ja äitiäsi minulla ei ole mitään syytä päästä pois, hän voi... hmm... toimia sopivana kiristyskeinona jos keksit jotain minun kannaltani epämieluisaa. Mutta sitä poikaa minä en tarvitse mihinkään, menkööt", Martellos tuumi. "Saanko tavata äitini? Minä... Minä en muuten tee mitään", Maraleia takelteli. Martellos mietti hetken. "Sovittu, olisit muutenkin nähnyt ennemmin tai myöhemmin äitisi. Mutta en takaa että pidät näkemästäsi", Martellos myöntyi, äänikään värähtämättä.

"Mutta kutsuin rouva Boundellin tänne, että hän esittelisi sinulle huoneesi ja tekisi ulkonäöllesi jotain. Tuo yöpaita on säädyttömän lyhyt", Martellos tokaisi ja viittasi Maraleiaan päin. Maraleia punastui, vaikkei hänellä olisi ollut omasta mielestään edes mitään syytä siihen. Mitä tämä Martellos valitti, miten hän olisi muka voinut vaihtaa vaatteita. Mutta se oli ainakin käynyt selväksi, että he eivät olleet enää nykyajalla. "Rouva Boundel, olkaa hyvä ja viekää neiti hänen huoneeseensa ja etsikää hänelle sopivaa päälle pantavaa", Martellos määräsi ja kääntyi huoneeseen tulleeseen palvelijaa kohti. "Selvä herra", nainen sanoi ja nyökkäsi. Maraleia nousi ylös, tietämättä oikeastaan mitä hänen piti tehdä. "Seuraa rouva Boundelia ja tee mitä hän käskee", Martellos komensi ja näytti siltä kuin hänellä ei olisi enää ollut mitään sanottavaa.

Rouva Boundel johdatti Maraleiaa pitkin sokkeloisia käytäviä pitkin. He nousivat useat portaat ylös ja Maraleia ajatteli jo, etteivät he koskaan pääsisi perille. Hän eksyisi auttamatta täällä, ehkä se oli tarkoituskin?

Viimein he pysähtyivät eräille isoille parioville ja rouva Boundel avasi ne. "Neiti on hyvä ja menee edeltä. Tässä on teidän huoneenne, jonka herra valitsi teitä varten", rouva Boundel sanoi ja viittasi Maraleiaa astumaan sisään. Maraleia käveli rouva Boundelin ohi hieman epävarmana, millainen huone mahtaisi olla. Häntä odotti järkytys. Ei siksi, että huone olisi ollut niin kamala, vaan siksi että se oli niin loistelias. Maraleia oli asunut koko elämänsä enemmän tai vähemmän purkuvalmiissa asunnossa, tämä oli aivan uutta hänelle. Ja aivan oma huone! " Tämä... Tämä on upea", Maraleia henkäisi ihastuneena. "Herra sisusti sen nimenomaan teitä varten", rouva Boundel kertoi ja salli jo itsensä hieman hymyillä.

"Sitten valitsemme teille jotkut sopivat vaatteet", rouva Boundel sanoi ja avasi upeasti käsinmaalatun vaatekaapin ovet. "Vaatteet? Onko siellä minun kokoani?" Maraleia ihmetteli. "On täällä, nämä on suunniteltu juuri neidin ikäisille. Herra teetti nämäkin vaatteet varta vasten teille, hän on todella valmistautunut neidin vierailuun", rouva Boundel sanoi. "Herrasta puhutaan kyllä mitä vaan, mutta minusta hänellä on kultainen sydän", rouva Boundel huokasi. Maraleiaa epäilytti. Kultainen sydän? Martelloksella? Tuskinpa, Maraleia ei nähnyt tässä mitään kultaista, tämä oli juuri kiristänyt häntä, hänen oli pakko jäädä tänne. Vierailu? Tämä ei todellakaan ollut mikään kepeä vieraskäynti.

Rouva Boundel viikkasi jonkun mekon odottamaan ja käveli sitten toiselle, pienemmälle ovelle, jonka Maraleia totesi johtavan kylpytiloihin, kurkattuaan sisään. Vesi oli kannettu- tai miten se mahdettiinkaan tuoda, Maraleia ei oikeastaan tiennyt- valmiiksi kylpypaljuun ja se höyrysi houkuttelevasti. Siitä oli kauan, kun Maraleia oli päässyt lämpimään kylpyyn... "Vesi vaikuttaisi olevan juuri sopivaa", rouva Boundel totesi kokeiltuaan kädellä veden lämpötilaa. "Kylpekää rauhassa ja tulkaa sitten takaisin huoneeseenne, odotan teitä siellä vaatteiden kanssa ja autan teitä pukeutumaan."

Maraleia nyökkäsi ja odotti että rouva Boundel lähtisi pois, ennen kuin tipautti päivän aikana likaantuneen ja rähjääntyneen yöpaidan päältään ja astui hymyillen kylpypaljuun. Vesi oli ihanan lämmintä, tuntui ylelliseltä. Tähänhän voisi melkein tottua, Maraleia ajatteli mielissään, mutta pudisti päätään melkein heti tuon ajatuksen jälkeen. Hänen pitäisi keksiä jokin keino päästä täältä pois, Teiliakin oli täällä... ja äiti. Miten he kaikki pääsisivät pois täältä? Ja eiväthän he edes olleet nykyajassa, missä Maraleian koti ja isä olivat..? Maraleia mietti huolestuneena, mutta antoi pian itsensä rentoutua ja höyryävän lämpimän veden huuhtoa kaikki murheet hetkeksi pois.

Maraleia pukeutui yöpaitaansa uudelleen, kun ei muutakaan keksinyt. Hän käveli epävarmoin askelin, vesi hiuksista tippuen kylpytilojen ovelle ja kurkkasi varsinaiseen huoneeseensa sisälle. Rouva Boundel istui sirolla sohvalla, miettien jotain.

"Ai, neiti tuli jo. Autanko teitä pukeutumaan vai pukeudutteko itse?" hän kysyi ja ojensi Maraleialle mekkoa. Se oli kauniimpi kuin mitä Maraleia oli koskaan nähnyt, sellainen josta hän oli joskus pienenä unelmoinut. "Ei tarvitse, kyllä minä osaan itsekin pukeutua", Maraleia naurahti vaivautuneena. "Selvä, lähden nyt pois, mutta neiti voi kutsua minua jos tarvitsee jotakin. Yöpöydällä on kello", rouva Boundel sanoi ja lähti ulos ovesta. Maraleia huokasi helpotuksesta ja puristi vaaleanpunaista unelmamekkoa rintaansa vasten. (Hitto, mitkä hiukset... O__O)

Myöhemmin Maraleia ihaili mekkoa peilistä. Se oli kuin tehty häntä varten ja se oli kaunis kuin mikä. Paitsi että vanhanaikainen, mutta Maraleia oli tullut siihen johtopäätökseen että hän todellakin oli jossain menneisyydessä, vaikka Martellos ei ollut vaivautunutkaan sanomaan sitä. "Mitenköhän Teilia ja Scaro jaksavat? Onko Scaro enää täällä? Mitä heille kuuluu?" Maraleia mietti ääneen, hyvin huolissaan. Hän oli yksin, eikä edes tiennyt missä. Huone oli toki upea ja loistelias oikein vanhanaikaiseen tyyliin, mutta Maraleia tajusi heti että se oli kylmä, siinä ei ollut kodin lämpöä. Ikkunoista näkyi vain kaukaisuuteen ja toiselta puolelta kartanon sisäpihalle. Maraleiaa pelotti.

Kaikki haluavat varmasti tietää mitä Scarolle ja Teilialle kuuluu..?

Teilia ja Scaro odottivat. He eivät voineet tehdä mitään muutakin ja lisäksi heidän välillään vallitsi painostava hiljaisuus. Oli kulunut jo kauan. Tunteja, monta? Kumpikaan ei tiennyt, ajantaju katosi pienessä sellissä, jossa kuului vain kummankin hengitys. Jossain tippui vettä. Joskus jompikumpi sanoi jotain vain karkottaakseen ahdistavan hiljaisuuden, mutta heillä ei oikeastaan ollut mitään sanottavaa. Molempia huolestutti ja pelotti, mitä tulisi tapahtumaan, missä Maraleia oli, mitä Martellos aikoi?

Teiliaa pelotti eniten, hän oli jo jutellut Martelloksen kanssa. Siinä miehessä ei vaikuttanut olevan laisinkaan lämpöä, kylmä kuin hyinen talvi-ilta. Martellos oli sanonut että hän ja Maraleia jäisivät mitä luultavimmin tänne. Entäs Scaro? Miten he edes voisivat paeta, jos he eivät olleet enää nykyajalla, kuten Martellos oli väittänyt

Käytävältä kuului raskaita askelia ja ovi heilahti auki. Scaro ponnahti seisomaan. Tulisiko Maraleia takaisin? Hän pettyi raskaasti, kun ovesta astui vain Martelloksen tummanpuhuva kätyri. "Sinä, poika, sinä seuraat minua."

"Minä?" Scaro ihmetteli. Saisiko hän tavata Maraleian, missä tämä oli? "Missä Maraleia on?" Scaro kysyi anelevalla äänellä. Teiliaa ärsytti, tuskin Scaro oli tuollainen hänen tapauksessaan ollut. "Minä en tiedä mitään siitä tytöstä, pomo kai majoitti hänet jonnekin niistä hienoista huoneista, joita hän on ihan varta vasten sisustanut noita tytsyjä varten. Minulle annettiin käsky viedä sinut pomon luokse, joten älä auo suutasi vaan tule", mies ärähti kärsimättömänä. "Tapaanko minä sitten Maraleian?" Scaro kysyi ja nielaisi palan kurkustaan. "En minä tiedä, voithan sinä kysyä sitä pomolta", mustaviittainen tokaisi. Se oli lanka joka veti, Scaro halusi tietää missä Maraleia oli, hän kysyisi sitä itse Martellokselta!

Ikkunoista näki että oli jo pimeää, Martellos luki kynttilän valossa, työpöytänsä ääressä jotain paksua kirjaa. "Ai sait hänet noin helposti mukaasi? Minä ajattelin että poika ei tahtoisi laisinkaan tulla", Martellos totesi hieman hämmästyneenä.

Scaro ei ajatellut sen enempää, kun syöksyi Martelloksen työpöydän eteen ja aloitti:" Missä Maraleia on?! Mitä sinä olet tehnyt hänelle? Minä tahdon nähdä hänet!" Martellos nyrpisti hienoisesti nenäänsä, tällainen mekastava ja sietämätön nulikka.

Martellos nousi ylös, laski kirjan työpöydälle ja käveli hitaasti Scaron eteen. "Kuuntelehan nyt, sinä kärsimätön kakara", Martellos aloitti. "Sinä et ensinnäkään tule näkemään sitä tyttöä enää koskaan, hän jää tänne, tajuatko." Scaron silmät laajenivat kauhusta.

"Mutta, eihän se voi... Minäkin jään sitten!" Scaro aloitti takellellen, mutta rohkaistui sitten ja huusi tämän vasten Martelloksen kasvoja. "Kuule, minä en kaipaa sinua", Martellos tokaisi tylysti. "Saat lähteä kotiin." "Mutta", Scaro aloitti protestoimaan. Martellos kuitenkin kohotti kätensä. Tällä kertaa se ei tapahtunut silmänräpäyksessä, ensin Martelloksen käsi alkoi hohtaa ja sen seurauksena myös Scaro.

"Se tyttö jää tänne muuten sinun takiasi", Martellos kuiskasi kuin haluten piinata poikaa mahdollisimman paljon. "Minun takiani? Miten nii-" Scaro huudahti järkyttyneenä kun huoneen valaisi hetken sokeiseva välähdys ja Scaro oli poissa.

"Äh, minä inhoan tuollaisia omapäisiä kersoja. Pyytäisitkö jotakin piioista hakemaan neiti Andorgen siitä kosteasta tyrmästä? Hän saa majoittautua siniseen kamariin ja etsikööt jonkun nätin mekon, mistä pitää", Martellos kehotti ja venytteli. Hän oli istunut lähes koko päivän kirjoituspöytänsä takana, niskat olivat suhteellisen jumissa. "Teen niin, pomo", toinen vastasi ja katosi ovesta ulos. Martellos hymähti itsekseen, asiat olivat nyt juuri niin kuin hän oli ne suunnitellut.

Heippa Scaro! *vilkuttaa* Mennäänpä vilkuilemaan mitä Teilia puuhaa...

Teilialla oli kylmä. Kiviseinät suorastaan hohkasivat kylmyyttä ja muutenkin tyrmä oli kostea ja haisi homeelle. Ja Teilia oli siellä aivan yksin, sen jälkeen kun Scaro oli lähtenyt. Ja vieläpä vapaaehtoisesti, niin kuin Maraleiakin. Teiliaa pelotti, pelotti mitä Martellos aikoisi tehdä. Hän ei ollut sanonut mitään siitä, mitä hän aikoisi tehdä Scarolle, vain hänestä ja Maraleiasta oli puhuttu.

Teilia suorastaan kiljaisi, kun ovi yllättäen avautui raolleen ja valonsäde pääsi lankeamaan pimeään tyrmään. Valoa, Teilia oli niin helpottunut... Ovesta kurkkasi nuori nainen, jolla oli jonkinlaisen piian asu... No, he olivatkin nyt menneisyydessä, niin Martellos oli sanonut...

"Herra käski että neiti pitäisi saattaa siniseen kamariin", nainen virkkoi. "Siniseen kamariin?" Teilia ihmetteli. "Niin, herra sanoi että minun täytyisi välittää anteeksipyyntöni tästä kohtelusta, kylmä vankityrmä ei vastaa teidän tasoanne." Teiliaa ihmetytti. Mitä tämä nyt meinasi, mitä Martelloksella oli mielessä?

Teilia seurasi silti kiltisti naista, kun tämä saattoi hänet käytäviä pitkin ensin pois alhaalta tyrmistä, sitten useampia portaita ylös. Mikä tahansa olisi parempi kuin odottaa yksin pimeydessä, tietämättä edes mitä odotti... Mitä Martellos aikoi? Nyt häntä sitten tituleerattiin neidiksi, ja Martellos pyyteli anteeksi tätä tämmöistä kohtelua, vaikka oli suhtautunut Teiliaan ja muihin melkoisen pilkallisesti.

Teilia suhtautui samoin kuin Maraleia, yllättyi siitä miten loistelias hänen huoneensa, tämä sininen kamari, oli. "Toivottavasti huone miellyttää neitiä. Vaatekaapissa on teitä varten pukuja, voitte valita sieltä mieleisenne", Teilian huoneeseen saattanut nainen sanoi ja jatkoi heti perään: "Minun täytyy nyt mennä, mutta lähetän jonkun toisen tänne huolehtimaan teistä." Teilia nyökkäsi ja tuijotteli edelleen huonetta ihastuneena.

Teilia kävi vilkaisemassa kylpytiloja, siellä oli vannassa vedet valmiina, häntä varten kai. Teilia kävi kylvyssä ja vaihtoi sitten päälleen yhden niistä kauniista, tosin vanhanaikaisista puvuista, joita oli roikkunut vaatekaapissa. Hänen tullessaan kylvystä huoneessa oli joku piika, joka peilaili itseään peilistä. Varmaan se, jonka toinen oli luvannut lähettää... "Hei, kuka sinä olet?" Teilia ihmetteli.

Toinen kääntyi yllättyneenä. "A-anteeksi, neiti. En ta-tarkoittanut käyttää teidän peiliänne, mu-mutta se on niin hie-hieno", hän änkytti yllätettynä. Teiliaa ihmetytti, mitä väliä sillä oli, paitsi että täällä kai pätivät eri säännöt kuin kotona, nykyajalla.

"Ei se mitään", Teilia huokaisi. Tyttö näytti häntä vain ehkä pari vuotta vanhemmalta, tällä oli kaunis paksu palmikko. "Anteeksi vielä kerran, neiti", hän pyyteli ja näytti katuvaiselta. Teilia ei edes viitsinyt vastata enää siihen. "Ja sinä olet..?" Teilia kysyi.

"Ah, tietysti!" piika hätkähti ja niiasi. "Olen Dalia." Teilia hymyili hiljaa itsekseen. Tytöstä voisi vielä saada ystävän, vaikka heillä olikin pari vuotta ikäeroa. Hän ei tuntenut täältä ketään ja Maraleian olinpaikasta hänellä ei ollut aavistustakaan.

"Auttaisitko minua laittamaan hiukseni, en itse saa niitä", Teilia pyysi. "Tietenkin, neiti", Dalia vastasi nöyrästi. Teiliaa hieman epäilytti. Jos hän vain saisi Dalian luopumaan tuosta neidittelystä, hän voisi jutella tämän kanssa muustakin, nyt heidän välillään tuntui olevan näkymätön muuri, Dalia suhtautui Teiliaan liian... liian nöyrästi.

Teilia oli todella tyytyväinen tulokseen. "Sinä olet taitava", Teilia kehaisi Dalialle, jota ei ollut saanut tätä ennen vielä kertaakaan hymyilemään. Teiliakin oli mielissään. Jos hän tutustuisi Daliaan paremmin, hän voisi jopa vaivihkaa kiskoa tältä tietoja siitä missä muut olivat ja mitä heille kuului ja mitä Martellos aikoi, jos toinen siis tietäisi siitä jotain.

Dalia punastui ja hymyili iloisesti. "Kiitos, Teilia-neiti", tyttö sopersi mielissään. Häntä ei turhan usein kehuttu. "Mutta on jo myöhä ja herra tahtoisi huomenna puhua teidän kanssanne aamulla", Dalia kertoi. "Niin niin... Käyn ihan kohta nukkumaan, sinä voit mennä jo", Teilia sanoi. Dalia nyökkäsi. "Ettehän tarvitse enää mitään?" "En, voit mennä", Teilia kehotti hymyillen ja viittasi ovelle päin.

Yö kului...

Aamulla Teilia saatettiin Martelloksen työhuoneeseen, sinne tuotiin myös vähän ajan päästä Maraleia. "Maraleia, sinäkö siinä?" Teilia huudahti, tietämättä mitä ajatella. Hän oli toki mustasukkainen Maraleialle Scarosta, mutta he olivat silti ystäviä...

"Teilia! Ihana nähdä sinut!" Maraleia huokasi helpottuneena. Tytöt halasivat toisiaan, kumpikaan ei tiennyt mitä oli meneillä tai missä Scaro oli tai edes missä he olivat, mutta nyt he ainakin olivat taas yhdessä. Ja olihan kahdestaan aina parempi kuin yksin.

Molempien katse kääntyi kirjoituspöytänsä takana istuvaan Martellokseen. Tämä piileskeli sanomalehtensä takana. Teilian katse kiinnittyi päiväykseen... "Hei, onko tuo tämän päivän lehti, siis tarkoitan oikealla ajalla?" Teilia kirkaisi, yrittäen löytää oikeita sanoja. Maraleian silmät laajenivat, hänkin tuijotti lehden päiväystä.

"Tietysti, totta kai minä seuraan useampien aikakausien tapahtumia, voin vaikuttaa niillä kaikilla. Vaikka nyt olenkin lähinnä pysynyt teidän ajassanne ja tässä. Liian useaan aikaan sotkeutuminen voi aiheuttaa pahojakin ongelmia, minä en niitä kontolleni kaipaa", Martellos tokaisi. "Ja jos teitä kiinnostaa, minä en ole syntynyt täällä, minä olen syntynyt siinä ajassa missä tekin." "Miksi sinä sitten olet täällä", Maraleia ihmetteli. "Te ette osaa liikkua täällä, te ette voi paeta täältä, täällä minä olen niskanpäällä", Martellos selitti ilmeettömänä ja nousi seisomaan.

"Mutta en kutsunut teitä tänne juttelemaan mukavia, minulla on teille kerrottavaa", Martellos tokaisi. "Mitä?" Teilia ihmetteli. "Te olette sitoutuneet jäämään tänne niin kauaksi aikaa kun minä tahdon", Martellos aloitti, mutta Teilia keskeytti hänet:" Miten niin? Minä en ole sopinut mitään!" Martellos huitaisi vähättelevästi kädellään ja totesi:" Tuo toinen sopi, minä säästän sen pikkupojan hengen siitä hyvästä." "Scaron?" Teilia henkäisi.

Martellos ärähti jotain, kohotti kättään ja siinä samassa tuntui kuin Martelloksen kädelle olisi syntynyt valkeaa valoa loistava säde. Teilia vetäisi kauhistuneena henkeä, Maraleia ei voinut muuta kuin tuijottaa silmät selällään. "Tämä ei ole mitään siihen verrattuna mitä te voitte tehdä yhdessä", Martellos tokaisi, puristi kätensä nyrkkiin ja valo katosi.

"Me? Miten niin?" Maraleia ähkäisi. "Tarkemmin sanottuna sinä, Teilia vain tavallaan kantaa sitä voimaa", Martellos selvensi. "Minä? Kannan miten niin?" Teilia ihmetteli. Hän ei tajunnut mitään Martelloksen selityksestä.

"Minä tarkoitin juuri sitä. Periaatteessa Maraleia on teistä kaksikosta se ainut hyödyllinen, mutta olen tehnyt tutkimuksia ja tulin siihen tulokseen että jos Maraleia hallitsisi niin suurta voimaa yksin, hänen kehonsa ei kestäisi sitä. Minulta kesti monta vuotta selvittää kenelle on annettu tehtäväksi kantaa puolet Maraleian voimista, vaikkei tämä voikaan käyttää niitä." "Kuka?" Teilia ihmetteli. "No, sinä tietenkin, älä ole tyhmä. Mitä te kaksi muuten täällä tekisitte", Martellos tokaisi.

" Siis... Minulla on jotain ihme voimia..?" Maraleia ihmetteli. Ei tämä voinut olla totta..? Kai hän olisi itse huomannut jotain... Martellos oli kyllä aikaisemminkin puhunut hänelle piilevistä voimista... " Niin. Ja Teilia kannattelee niitä, että sinä kestäisit ne", Martellos toisti vielä kerran. "Miten sinä voit sen tietää?"

"Sinun äidilläsi oli voimia, eipä taida olla enää, tästäkin on jo puhuttu. Te kaksi olette kuitenkin täällä sen takia, että minä tarvitsen niitä voimia ja te saatte käyttää niitä minun hyväkseni. Teette sen siitä hyvästä, että säästän pojan hengen, enkä kiinnitä häneen enää mitään huomiota", Martellos sanoi värittömällä äänellä. "Ensin meidän täytyy saada ne voimat esiin, siihen voi mennä aikaakin. Viikkoja, kuukausia, vuosia, en minä tiedä. En ole ennen kokeillut tälläistä käytännössä, vaikka olenkin tutkinut ja kokeillut asiaa perinpohjin", hän jatkoi. "Vuosia?" Teilia älähti. Vuosia, he vain istuisivat täällä eivätkä voisi tehdä mitään..?

"Minulla ei ole mitään syytä kertoa teille yhtään mitään enempää, te tiedätte nyt miksi olette täällä ja mitä on odotettavissa", Martellos totesi. "Palvelijat ovat koko ajan läsnä, pyytäkää heiltä ihan mitä tarvitsette, se kyllä järjestyy. Heillä on myös käsky totuttaa teidät talon tavoille ja näyttää kartanoa teille. Saatte mitä haluatte, mutta te silti vastaatte kaikesta mitä teette minulle, älkää olko typeriä", Martellos kertoi melkein huolettomalla äänellä. Kumpikaan tytöistä ei uskaltanut eikä osannut sanoa mitään.

"Eli ei vastaväitteitä. Meillä on sitten aina päivittäin tapaaminen, Maraleian voimat pitää saada esille. Ja saatte ehkä kuulla jotain uutta, jos katson sen hyödylliseksi", Martellos muisti ja katseli ikkunasta ulos. "Sinä lupasit että saan nähdä äitini", Maraleia muistutti. "Niin, katsotaan milloin se sopii", Martellos haukotteli. Hetken oli aivan hiljaista ja sitten Martellos puhkesi tunteettomaan, kylmään nauruun. Ilma huoneessa tuntui jäähtyvän, kaikki tuntui seisovan hetken paikoillaan. Vain kolkko nauru kajahteli nurkissa...

Elikkä, ladatut ja ihan kaikki on kadonnut jonnekkin hornan kuuseen. Joten nauttikaa ja odottakaa kunnes tämä pölkkypää saa korjattua asian...

Ja siihen todellakin kestää, kun ajatellaan miten paljon minulle suodaan aikaa sillä koneella mihin Sims on asennettu.

Seuraavaan osaan pitää kirjoittaa vain tekstit, mutta sitä seuraavaa saatte todellakin odottaa. Mun pitää ensinnäkin etsiä ne ladattavt uudelleen, mihin todellakin kestää, koska en edes muista kaikkea mitä mulla oli saati sitten mistä ne on ladattu. Ja tehdä tyypit (TAAS) uudestaan. Ne muuttuu koko ajan, nyt ne on tuon näköisiä, seuraavaksi sellaisia ja sitten ties mitä... Enkä mä koskaan edes pääse siihen koneelle. -.- Mutta jatkoa on siis joka tapauksessa tulossa, kunhan vain sitä joskus ehtii tulla...

Kärsikää ja syyttäkää minua tästä.

Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen ovi aukesi ja Teilia tyrkättiin takaisin tyrmään. ”Ei tarvitse töniä”, Teilia kivahti, mutta jotenkin hänen äänestään oli kadonnut puhti.  Hän käveli sivuun ja jäi mietteliään näköisenä nojaamaan seinustalle. ( Anteeksi, tämä kuva on huono. Heh, älkää pelästykö, vain ja ainoastaan tämä kuva on ihan mössö!)

”Telia missä sinä olit? Mitä tekivät?” Scaro kysyi melkein heti. Maraleia näytti hiljaiselta ja piti katseensa maassa. ”Ei mitään”, Teilia sanoi hiljaa. Hän ei oikeastaan tahtonut alkaa pelotella muita. Ja miten hän sen kertoisi edes..?

”Noniin, lopettakaas se rupatteleminen. Minä sain määräyksen, että pomo tahtoo tavata tuon toisenkin tytön, sillä on sille jotain tärkeää asiaa”, Teilian tyrmään saattanut mustaviittainen mies jyrähti ja katsoi Maraleiaa.

”Tavata Maraleian?” Scaro puuskahti. ” Mutta eihän”, Scaro aloitti, kun mustaviittainen keskeytti hänet tylysti:” Pomo sanoi että tahtoo tavata tuon tytön, siinä ei tuollaisilla pikkupojilla ole sananvaltaa.  

Maraleia rypisti kulmiaan. ”Kaipa minä sitten tulen”, hän sanoi ja nousi vapaaehtoisesti ja lähti kävelemään ovelle. ”Maraleia! Et sinä voi mennä!” Scaro huudahti kasvoillaan melkoisen kauhistunut ilme.

”Miksi en? Minäkin haluan tietää mitä täällä tapahtuu”, Maraleia sanoi hiljaa, käänsi sitten päätään ja hymyili olkansa yli Scarolle. ”Älä huoli, kyllä minä palaan.” Ja sitten Maraleia käveli mustaviittaisen kanssa ulos ovesta ja ovi sulkeutui matalasti jymähtäen.

Kunhan Maraleia oli päässyt Martelloksen luo, hän kysyi rohkeasti:” Mitä sinä oikein tahdot meistä… minusta?”

”Jaajaa, ollaampa sitä rohkeita. Tosin oli se punapäinenkin tyttö melkoisen nenäkäs, ennen kuin kerroin hänelle muutaman elämän tosiasian”, Martellos puheli kuin itsekseen. Maraleia näytti mietteliäältä. ”Noniin, sitten asiaan”, Martellos huokaisi. ”Tiedätkö mitään äidistäsi?”

”Äidistäni..? Ei, en ole koskaan nähnytkään häntä. Eikä isä puhu hänestä koskaan mitään”, Maraleia änkytti yllättyneenä kysymyksestä. Martellos rypisti kulmiaan tuumivasti. ”Hyvä on, uskotaan. Entä onko sinulle koskaan tapahtunut mitään kummallista? Miten tapasit sen pojan ja sen punapään, Teiliako se oli?” Kysymyksiä suorastaan sateli, eikä Maraleia tajunnut mitä Martellos niistä hyötyisi. Hän vain yritti vastata parhaan kykynsä mukaan.

”Et näytä tietävän mitään itsestäsi tai äidistäsi. Ehkä se on parempi niin, mutta se voi tuottaa ongelmiakin”, Martellos mietti jälleen ääneen. ”Noh, minä kuitenkin voin kertoa sinulle että tiedän tasan tarkkaan missä äitisi on ja mikä sinä tosiasiassa olet.”

Maraleian silmät laajenivat. ”Äidistä? Minä luulin, että hän on kuollut tai jotain… Ja mitä ihmeellistä minussa muka on?” Maraleia ihmetteli hämmentyneenä. ”Äitisi on tuolla jossain vankityrmissä, luultavasti ihan elossakin vielä, en ole käynyt katsomassa häntä sitten teidän kolmen ensitapaamisenne jälkeen”, Martellos kertoi. Maraleia sai syytä ällistyä vielä enemmän.

”Ja sinä olet äitisi tavoin erityinen. Äidilläsi oli voimia vaikka mihin. En ole sitten yhtään varma onko hänellä niitä enää, mutta sinun ei ole ainakaan vielä tarpeen tietää siitä aiheesta sen enempää. Sinullakin on piileviä voimia, joita et varmaankaan vielä tiedosta”, Martellos tokaisi kylmäkiskoisesti. ”Pointti on nyt kuitenkin tässä että sinä ja se punapäinen ystäväsi jäätte tänne tai muuten se pikkupoika ja sinun äitisi saavat kärsiä”, Martellos pamautti hyytävällä äänellä, mikä tuntui saavan huoneen lämpötilankin kylmenemään.

”Scaro? Ja mistä edes tiedän että äiti on täällä?” Maraleia kysyi. ”No voit olla uskomattakin, mutta se olisi omaa tyhmyyttäsi”, Martellos sanoi ilmeettömänä.

Maraleia mietti vaihtoehtoja. Jos hänen pitäisi jäädä tänne... ja Teilian. Mitä siitä seuraisi? Ja mitä voimia hänessä oli, nekö Martellos tahtoi? Mutta olihan Martelloksella itselläänkin ainakin jotain voimia, kun hän pystyi siirtymään paikasta toiseen. Missäköhän he edes olivat? Mutta jos hän kieltäytyisi, Scaro joutuisi kärsimään, Martellos oli sanonut niin. Ja hänen äitinsä… Maraleia ei muistanut lainkaan äitiään. Miten hän oli joutunut Martelloksen vankityrmiin, jos Martellos puhui totta.

”No miten on?” Martellos tiedusteli kärsimättömänä. ” Jos suostut, minä opetan sinua käyttämään voimiasi ja sinä autat niillä minua tai muuten läheisiäsi ei odota kovin kaunis loppu”, Martellos sanoi uhkaavalla äänellä. Maraleia nielaisi vaivalloisesti palan kurkustaan. Hän päättäisi tämän Teiliankin puolesta, mutta hän ei tahtonut tuottaa Scarolle tai kenellekään muullekaan mitään pahaa. Ei hänellä ollut vaihtoehtoja. ”Suostun. Jään tänne, jos et satuta Scaroa, äitiäni tai ketään muutakaan.”

Mites Scaro ja Teilia jaksavat..?

Scaro oli kauhuissaan siitä, että Maraleia oli lähtenyt juttelemaan Martelloksen kanssa. Ja vieläpä vapaaehtoisesti! ”Teilia! Mitä he sanoivat sinulle? Mitä he tekivät?” Saco kyseli järkyttyneenä vaiteliaan oloiselta Teilialta. ”Ei mitään! Minä vain juttelin sen Martelloksen kanssa!” Teilia vakuutti.

”Mutta miksi se tahtoi jutella sinun kanssasi? Ja Maraleian?” Scaro penäsi. ”Ei… minkään tärkeän asian takia”, Teilia mutisi. ”Totta kai Martellos tahtoo jotain, kun se meidät tännekin raahasi! Missä me edes olemme ja mitä varten? Kai sinä kysyit? Minä haluan tietää mitä se puhuu Maraleialle!” Scaro väitti hyväksymättä Teilian vastausta.

”Maraleiastako sinä vain välität?” Teilia kysyi katse maassa. ” Maraleiastako vain? Etkö sinä välitä yhtään minusta?” Teilia jatkoi. ”En minä sitä niin tarkoittanut”, Scaro sanoi hämmästyneenä Teilian kysymyksestä. ”Ai et vai?” Teilia kysyi ja käveli Scaron ohi ovelle. ”Minä haluaisin kotiin”, hän mutisi itsekseen.

Olen tehnyt tätä erittäin surkealla Lemmikkitarinoilla. (Myönnetään sitten lopulta sekin.) Siinä ei toimi koodit ( muut kuin motherlode), joten arvatkaa olenko meinannut suuttua sille pelille. *nauraa*

Sain nyt sitten viimeinkin ihan tavallisen Sims kakkosen ja pari lisäriä päälle, mutta tämän tarinan tyypit ovat Lemmikkitarinoissa, jota en todellakaan jaksaisi enää edes avata. Ja ajattelin poistaa sen asennuksen, että kone saisi lisää tilaa.

Toisaalta en haluaisi lopettaakaan tätä, minulla on juoni (tietty) ja melko tarkat käsikirjoitukset valmiina. Mutta en jaksaisi etsiä kaikkia ladattavia uudestaan ja tehdä tyyppejä uudestaan ja niin...

Mitä tehdä? On hyvinkin mahdollista, että tämä tarina loppuu kesken, tosin se ei ole minunkaan kohdaltani kovin toivottavaa.

Ensi osassa on siis kuvat jo valmiit, se vielä ainakin ilmestyy.

Martellos huokasi tympääntyneesti ja napsautti sormiaan Teilian, Maraleian ja Scaron tuijottaessa häntä ihmeissään. Ennen kuin kukaan ehti räpäyttää silmiäänkään, kirkas valon välähdys sokaisi hetkeksi heidän silmänsä. Hetken tuntui kuin he olisivat vain leijuneet, mutta sitten kaikki paitsi Martellos mätkähtivät rähmälleen maahan. Martellos seisoi heidän edessään yhtä tyynenä ja jäisenä kuin hetki sitten.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Maraleia, Teilia ja Scaro kömpivät pystyyn, niin kuin mustaviittaiset miehetkin, jotka Maraleia järkeili herttua Martelloksen kätyreiksi tai joksikin. Sitten hän kohotti katseensa ja huomasi seisovansa sillan edessä, joka johti suoraan suuren kartanon portille ja siitä isolle etuovelle. " Tervetuloa minun matalaan majaani", Martellos virkkoi värittömästi, vailla hymyn häivettäkään.

Martellos asteli vakaasti ensimmäisenä sillan yli ja Maraleia, Scaro ja Teilia seurasivat häntä epävarmana mustaviittojen patistaessa heitä eteenpäin. " Missä me olemme?" Teilia kysyi ääni pelosta väristen. Martellos kohotti kätensä tottuneesti portin edessä ja se lennähti auki. Joku palvelija kiirehti avaamaan heille oven. Vasta sitten Martellos vilkaisi Teiliaan huvittuneen oloisena ja tokaisi:" Jos se kiinnostaa sinua niin paljon, niin voit tulla pian juttelemaan siitä minun kanssani." Sen jälkeen hän vilkaisi ärtyneesti vartijoita ja ärähti:" Sulkekaa nämä tyrmään. Saatte sitten uudet ohjeet."

Martellos lähti omille teilleen ja vartijat kiikuttivat heidät kolme yhä alemmas maan alle huteria portaita pitkin. Maraleia puri huultaan hermostuneena ja pelokkaana. Hän vilkaisi vaivihkaa Scaroa ja Teiliaa. Teiliasta näkyi selvästi, että hän oli täysin ulalla tästä kaikesta, niin kuin Maraleiakin ja lisäksi hyvin hätääntynyt. Scaro vaikutti pintapuolisesti kutakuinkin rauhalliselta, mutta hänen silmänsä näyttivät hyvin hämmentyneiltä.

Heidät tyrkättiin jokseenkin kovakouraisesti kosteaan, pieneen ja homeelta haisevaan vankikoppiin ja ovi pamautettiin tylysti heidän jäljessään kiinni. " Loistavaa, mitäs nyt?" Teilia puuskahti ja sai ilmoille itkuisen naurahduksen.

Teilia huokaisi alistuneesti ja rojahti puolilaholle kenties sängyn virkaa toimittavalle penkille. Scaro istahti raskaasti hänen viereensä ja huokaisi. " Mitäs nyt tehdään? Mikä tämän koko homman nimi edes on?" " En minä vain tiedä", Teilia huoahti väsyneesti. Hän ei tajunnut koko touhusta yhtään mitään. Kaikki tuntui sekoittuvan yhdeksi sekavaksi mössöksi hänen päässään. " Tuo on siis herttua Martellos… ja tämä on sen kartano tai jotain? Ja me olemme nyt vankeja?" Maraleia yritti selvittää ajatuksiaan. " Nuo ovat itsestään selvyyksiä", Scaro huomautti. " Niin, mutta saampahan vähän selvitettyä ajatuksiani", Maraleia tokaisi.

Scaro nousi vakavana ylös ja käveli hitaasti oven luo. Hän tuijotti sitä pari minuuttia. Sitten hän äkisti sadatteli pienen tovin ja potkaisi ärtyneenä ovea, joka ei valitettavasti antanut periksi. Scaro sai vain jalkansa kipeäksi. " Ei saa kiroilla", Teilia mainitsi hiljaa. " Mitä sitten, meidät on lukittu tänne, mitä väliä sillä enää on?!" Scaro huudahti kiivastuneesti ja potkaisi ovea vielä pari kertaa.

" Scaro, rauhoitu! Tuo ei auta mitään", Maraleia yritti rauhoitella Scaroa. Scaro huokasi raskaasti ja hänen ryhtinsä valahti, kuten sellaisella joka tietää hävinneensä. " Tämän on pakko olla painajaista. Kohta minä herään. Ei tällaista tapahdu todellisuudessa", Scaro mutisi tukahtuneesti.

Maraleia nielaisi palan kurkustaan ja yritti olla pelkäämättä kaikkea illan ja yön aikana tapahtunutta niin paljon. " Odotas, se meidän eilen illalla näkemämme lintu liittyy varmaan tähän jotenkin", Maraleia aloitti. Tuntui kuin eilisillasta olisi kulunut kokonainen ihmisikä. " Sitten tulivat ne mustahuppuiset miehet ja Martellos ja nyt ollaan täällä ja kaikkea", hän kertasi ja yritti ymmärtää tästä jotakin. Miten he olivat yhtäkkiä tänne joutuneet? Missä he olivat? Ja kuka Martellos oli? Ja mitä tällä yritettiin saada aikaan?

" Niin siinä kävi", Scaro murahti hajamielisenä. Sitten hän näytti muistavan jotain ja kysyi Maraleialta:" Oletko sinä kunnossa? Siis kun ne miehet tulivat ja kaikkea." Maraleia hämmästyi hieman, mutta sitten hän huomautti:" Tässähän pitäisi kysyä oletko SINÄ kunnossa! Tappelit niitä mustaviittaisia vastaan." Maraleia katsoi samalla illan jälkeen kunnolla Scaron kasvoja. Scaron nenästä ei enää vuotanut verta ja valunut veri oli kuivunut paikoilleen. Lisäksi hänelle näytti olevan kehittymässä aikamoisia mustelmia.

Teilia istui edelleen penkillä ja murehti tapahtunutta. Hän kuunteli puoliksi Maraleian ja Scaron keskustelua. Scaron alkaessa huolehtia Maraleiasta, hän suuntasi Maraleiaan ja Scaroon kitkerän katseen. Miksi Scaro ei voinut olla edes hitusen huolissaan hänestä? Ei, hän välitti vain Maraleian voinnista.

Teilia puristi silmänsä hetkeksi kiinni. Ei, jos hän saisi päättää, niin Scaro olisi ainakin hieman huolissaan hänestä. Vai pitikö Scaro Maraleiaa tärkeämpänä kuin häntä? Ja pitikö hän Scaroa tärkeämpänä kuin Maraleiaa? Ei, ei se niin voinut olla. Scaro oli suunnilleen joku huligaani, vaikka tämä vaikuttikin ihan mukavalta, kunhan häneen tutustui. Ja Teilia oli sentään koulunsa entinen kuningatar ja hän aikoisi kohota takaisin siihen arvoasemaan.

Tyrmän ovi heilahti samassa auki ja kaikki käänsivät katseensa pelästyneinä ja yllättyneinä ovelle ilmestyneeseen Martelloksen mustaviittaiseen kätyriin. Hän osoitti sormellaan Teiliaa ja käski:" Sinä tulet minun mukaani. Herttua Martellos tahtoo tavata sinut." "Mitä?!" Teilia kirkaisi kauhistuneena.

" Herttua Martellos määräsi niin, joten paras tulla. Hyvällä tai pahalla", mies määräsi pahaa enteilevällä äänellä. Teilia nousi hyvin epävarmasti seisomaan ja käveli polvet tutisten, hitaasti mustahuppuisen luo.

" Miksi minun pitää edes tulla? En minä tiedä mitään, jos Martellos jotain sellaista tahtoo", Teilia jupisi hiljaa, mutta kuitenkin niin äänekkäästi että se kuului. " Kuule, sitä minä en tiedä, mutta sinun on nyt paras tulla", mies ärähti ja kiskaisi Teilian ranteesta ovesta ulos.

" Osaan minä kävellä itsekin", Teilia tiuskaisi ja riuhtaisi kätensä vapaaksi. Ovi sulkeutui Scaron ja Maraleian katsoessa lamaantuneina Teilian perään.

" Mitä Teilialle nyt käy?" Maraleia kauhistui. Scaro ei vastannut mitään. " Rauhoituhan nyt", hän yritti rauhoitella ja painoi Maraleian hellävaraisesti istumaan tuolille ja istui itse viereen.

" Mitä se Martellos tahtoo, mitä varten me olemme täällä?" Maraleia tivasi melko järkyttyneenä Teilian poisviemisen takia. Scaro pysyi vaiti. Ei hän osannut tuohon vastata, vaikka olisi halunnutkin.

" Jos Martellos on erehtynyt tai jotain. Tai jos Teilialla onkin tämän kanssa tekemistä ja me satuimme vain olemaan paikalla ja meidätkin otettiin mukaan", Scaro ehdotti hieman epäröiden. " Ehkä se on niin", Maraleia myönsi empien. "Teilialla on ollut koulussa kuulemma niitä sotkuja, hänhän kehui olevansa olleensa joku koulun kuningatarkin", Maraleia tuumiskeli.

Scaro puristi hetkeksi suunsa tiukaksi viivaksi. Sitten hän sopersi epäselvästi:" Mutta minun mielestäni sinä olet paljon enemmin kuningatar kuin Teilia. Ainakin minun mielestäni." Sen sanottuaan Scaro punastui rajusti. Maraleia ei edes huomannut sitä, hän oli täysin hämmentynyt Scaron sanoista. " Miten niin?" hän nielaisi. Scaro ei vastannut mitään, vaan painoi päänsä alas. Hän oli halunnut sanoa tämän pidemmänkin aikaa, ensitapaamisesta asti. Mutta Teilia oli aina ollut siinä, eikä hän ollut uskaltanutkaan.

Maraleia räpäytti silmiään ja kysyi epäröiden:" J-jos minä olen kuningatar, niin suostutko sinä sitten olemaan kuningas?" Scaro nosti päänsä ja katsoi hieman yllättyneenä Maraleiaa. "Tarkoitatko..?" Scaro lähes kuiskasi ja veti Maraleian kainaloonsa. Maraleia tiesi, että hän piti Scaroa suuremmassa arvossa, kuin muita tapaamiaan poikia ja oli hieman ihastunutkin, vaikka ei ollut edes ajatellut sitä. Miksi olisikaan, Teilian halaus teki selväksi että tämäkin oli ilmeisen ihastunut Scaroon. Maraleia oli kyllä huomannut miten Teilia tuijotti häntä happamena, kun Scaro oli kysynyt hänen vointiaan.

" Kai… Kyllä", Maraleia mutisi ujona, mutta antoi itsensä hymyillä. Hän ei olisi uskonut, että Scaro olisi vähääkään välittänyt hänestä. Teilian rinnalla hän näytti erittäin surkealta, Teilia oli aina niin kaunis ja säteilevä.

Maraleia ei liikkunut Scaron vierestä minnekään. Hänellä ei ollut ollut pitkiin aikoihin niin turvallinen olo. Hän ei ollut aivan varma tunteistaan, vaikka tiesikin olevansa ihastunut Scaroon. Ja sitä paitsi hän ei halunnut loukata Teiliaan. Jos tämä ei menisi tämän pidemmälle, hän voisi antaa Teiliallekin mahdollisuuden…

Entäs Teilia...

Teilia oli seurannut Martelloksen kätyriä ylös vankityrmistä ja pitkin sokkeloisia käytäviä. Tämä kartano on näin iso, hän ajatteli hieman hämmästyneenä. Hän ei olisi varmaankaan osannut liikkua tällaisessa talossa, vaan olisi eksynyt alta aikayksikön. Karkaamisen mahdollisuudet olisivat huonot, hänet löydettäisiin kun hän eksyisi käytäviin. Ja hänellä oli kutkuttava halu päästä juttelemaan Martelloksen kanssa, vaikka häntä pelottikin.

Lopulta Teilian käskettiin mennä sisään massiivisesta, vahvan oloisesta ovesta. Oven takana odotti melko tilava huone, jonka keskipisteenä oli kirjoituspöytä. Yksi seinä oli kokonaan kirjahyllyjen peitossa ja seinällä oli iso kartta. "Kas, pääsithän lopulta tänne", kirjoituspöydän takana istuva herttua Martellos lausahti.

" Nosta tuo tuoli neitiä varten minua vastapäätä, että voin jutella hänen kanssaan", Martellos komensi mustahuppuista miestä. Mies murahti jotain, mutta totteli Martellosta. " Lähde, voit odottaa oven takana", Martellos tokaisi ja viittasi ovelle selvästi kärsimättömänä.

Martelloksen ja Teilian jäätyä keskenään, Teilia istui hieman epävarmana tuolille ja mietti mitä varten Martellos oli hänet tänne tahtonut. " Mitä asiaa sinulla oli?" Teilia kysyä töksäytti melkoisen epäkohteliaasti.

" Minä kun luulin, että sinulla oli minulle asiaa. Ainakin sinä tunnuit olevan niin utelias", Martellos naurahti. Teilia mietti hetken ja kysyi epäröimättä:" Mistä tässä kaikessa on kyse?"

" Ai mistäkö? Oletko varma että haluat kuulla? Olisi mukava säilyttää sinun mielenrauhasi, mutta voinhan minä kertoakin", Martellos lausahti tyynesti. "Ei minua pelota, ei tämä voi olla niin kamalaa. Ja minä haluan tietää", Teilia puuskahti. " No hyvä on, jos olet ihan varma", Martellos vastasi.

" Ensinnäkin, tämä kartano sijaitsee kaukana siitä ajasta missä sinä elät", Martellos aloitti, mutta Teilia keskeytti epäuskoisena:" Ai missä?" "Odota, nyt että ehdin kertoa", Martellos murahti ja jatkoi:" Olet nyt menneisyydessä. Sinun ei ole tarve tietää millä ajalla tämän planeetan historiassa, mutta sopeudu nyt siihen, että sinä et ole enää nykyajalla." "Ei se ole mahdollista!" Teilia kiisti. "On se vain. Voit olla uskomatta, mutta totta se on", Martellos kähähti melkein vahingoniloisena Teilian järkyttyneestä ilmeestä.

Teilia alkoi melkein toivoa, että ei olisi kysynytkään, mutta Martellos jatkoi armottomasti:" Luultavammin sinä ja se toinen ystäväsi jäätte minun luokseni, pidän vielä juttutuokion sen tytön kanssa." "Tarkoitatko Maraleiaa? Ja miten niin me jäämme tänne?" Teilia kauhistui.

" Ai, Maraleiahan se nimi olikin. Miten minä sen nyt näin unohdin", Martellos tuumi kuin ei olisi huomannutkaan Teilian toista kysymystä.

" Vastaa!" Teilia kiljahti ja oli aivan kauhuissaan. " Ai mihin?" Martellos ihmetteli ja nautti silminnähden tilanteesta.

" Ai, siihen, että jäisitte tänne. Onhan se enemmän kuin mahdollista, mutta ei sinun tarvitse siitä huolehtia. Saat ison huoneen ja tähän aikakauteen sopivia, nättejä vaatteita. Niistähän sinä pidät?" Martellos jatkoi kuitenkin melkein heti ja hymyili tyytyväisenä.

Teilia nielaisi vaivalloisesti palan kurkustaan. Tämä herttua Martellos oli selvästi tyynen ja elegantin pintansa alla oikea paholainen. Tämä jäinen pinta teki hänestä vain kamalamman, kuin hänellä ei olisi ollut laisinkaan tunteita.

Olen mökillä 29.6.-2.7. Kainuun rastiviikolle menen 5. päivä ja sen jälkeen olen vielä viikon Lapissa. Olen siis poissa myös 5.-19.7., joten seuraavan osan saapumiseen on pitkä aika, koska se ilmestynee vasta noiden matkojen jälkeen.

Myöhemmin illalla he olivat käyneet nukkumaan, vaikkakin melkoisen hermostuneina. Scaro nukkui omassa huoneessaan ja tytöt nukkuivat Scaron vanhempien sängyssä. Maraleia oli hieman epäillyt, että eivätkö Scaron vanhemmat tulisivat kotiin. Scaro oli vakuutellut, että hänen vanhempansa pysyisivät poissa.

Keskellä yötä Teilia havahtui kolinaan, joka tuntui tulevan jostain tuvan puolelta. Teilia nousi säikähtäneenä ylös ja vilkuili pelästyneenä ympärilleen. Illan tapahtumat olivat vielä tuoreina hänen mielessään ja hän tuntui nyt säikkyvän lähes kaikkea. Maraleiakin nousi unisena istumaan. " Mitä nyt?" hän haukotteli uneliaasti. " Ei mitään. Luulin vain kuulleni jotain kolinaa", Teilila rauhoitteli, vaikka ei tuntenut itsekkään oloaan kovin rauhalliseksi.

" Kolinaa?" Maraleia kysyi rauhattomasti. " Varmaan vain joku rotta tai jotain. Käyn juomassa, nuku sinä vielä", Teilia sanoi hivenen levottomana. Maraleia haukotteli ja vetäytyi takaisin peiton alle nukkumaan.

Mikä ihme ääni se oli, Teilia mietti huolestuneena ja astui ovesta ulos. Hän kuitenkin jähmettyi siihen.

" Mitä ihmettä?" Teilia henkäisi kauhistuneesti. Tämähän oli kuin painajaisunta. Ensin se lintu ja nyt… tämä.

Teilian kohtasi tuvassa kolme mustiin kaapuihin pukeutunutta miestä. " Kas, täällähän yksi neiti onkin", yksi miehistä virkkoi kuivasti. Toinen miehistä virnisti tyytyväisesti. Teilia pääsi irti lamaannuksestaan ja kirkaisi korvia huumaavasti.

Scaro oli muutamassa sekunnissa käytävässä. " Mitä on tapahtunut?" Hän ihmetteli, mutta ei tarvinnut vastausta, kun näki miehet. Maraleiakin oli nopeasti Scaron takana.

" Miten mukavaa, päätitte itse tulla meidän luoksemme", yksi miehistä myhäili häijysti. " Mutta nyt teidän on tultava mukaan", hän jatkoi virnuillen ja hapuili käsillään etummaisena seisovaa Teiliaa. Mies sai Teilian ranteesta otteen, mutta Teilia riuhtaisi nopeasti kätensä takaisin. " Mistä te puhutte?" Teilia tiukkasi säikähtäneenä.

" Pomo tarvitsee teitä", mies huokasi tympääntyneesti. " Tulehan nyt tänne sovinnolla, niin päästään nopeasti takaisin pomon luo", hän jatkoi ärtyneemmin ja tavoitteli taas Teilian käsiä. Teilia väisti täpärästi ja perääntyi muutaman askeleen. " En", hän kuiskasi. Mies tuhahti jotain ja tarttui Teilian oikeaan käsivarteen napakalla otteella ja vetäisi sitten Teilian miesjoukon keskelle, missä yksi miehistä tarrasi Teiliaa tiukasti olkapäistä kiinni. Teilia yritti riuhtoa itseään irti, mutta ote piti.

" Meillä ei ole koko päivää aikaa", mies äyskäisi ja siirtyi melkoisen pelästyneen Maraleian puoleen. Mies sai melkein Maraleian kiinni, mutta Maraleia siirtyi muutaman askeleen taakse päin ja läpsäisi miestä käteen, joka melkein sai otteen hänen ranteestaan.

Mies mutisi julmistuneena jotain vähemmän miellyttävää ja kohotti kätensä iskuun. Maraleia aukaisi suunsa sanoakseen jotain, mutta mies läimäisi häntä kipeästi poskelle.

Maraleia kiljaisi ja hänen päänsä heilahti sivulle iskun voimasta. " Opithan, että minulle et ala ryppyilemään. Tule nyt", mies ärähti ja riuhtaisi Maraleian joukon keskelle, Teilian viereen.

Taka-alalla pysynyt Scaro hypähti nyt rohkeasti miehen eteen ja kivahti: " Miksi te oikein teette tämän? Hakkaatte itseänne paljon nuorempia tyttöjä!" Mies painoi päänsä ja hänen kasvonsa peittyivät hupun varjoihin. Hänen olkapäänsä alkoivat nytkähdellä ja hetken Scaro jo hieman luuli, että mies itki, mutta miehen kohottaessa kasvonsa, hän huomasi miten väärässä oli ollut. Mies nauroi häijysti ja hän hekotti:" Mikä ritari urhoollinen sinä luulet olevasi? Ja luuletko voivasi komennella meitä? Tulee ihan suru puseroon, kun loukkaan sinun korkeita moraalisia käsityksiäsi, mutta kuten jo sanoin, meillä on kiire enkä jaksa kuunnella tuollaisen pienen itikan ininää."

Scaro puri huultaan ja katsoi rohkeasti, vaikkakin hieman levottomasti miestä silmiin. Mies oli ilmeisesti joukon johtaja. Hän oli suurimmaksi osaksi äänessä ja johti selvästi joukkoa. " Minä en sinua pelkää", Scaro tuhahti ja nakkasi ylimielisesti päätään sivulle.

Mies nauroi edelleen, mutta kohotti kätensä hymyillen koppavasti. " Saatpahan opetuksen", hän tiuskaisi. Scaro reagoi kuitenkin nopeasti ja iski miehen käden sivuun, juuri kun tämä oli lyömässä häntä.

Mies hämmästyi Scaron reaktiosta ja jämähti hetkeksi paikoilleen. Scaro käytti tilaisuuden hyväkseen ja pukkasi miestä kyynärpäällään mahaan. Mies ahmaisi henkeä ja rojahti sohvalle.

" Scaro, auta!" Teilia, joka oli seurannut tilannetta, kirkaisi. Maraleia näytti kauhistuneelta, eikä tuntunut saavan mitään suustaan ulos, vaikka aukoikin suutaan pakokauhussa. Teilinkin kasvoilla oli ahdistunut ilme ja hän katsoi kuin apua anoen Scaroon.

Scaro ei pysähtynyt ajattelemaan, vaan juoksi suoraan kohti sitä mustaviittaista miestä, joka piti Maraleian kädestä kiinni. Scaro syöksyi uhkarohkeasti miestä päin. Mies menetti hetkeksi tasapainonsa ja hän irrotti kätensä Maraleiasta, kun hän huitoi hulluna ilmaa pysyäkseen pystyssä. Maraleia hieroi rannettaan, jota mies oli puristanut melko kovaa. Mies sai nopeasti tasapainonsa takaisin ja hänen kasvoilleen kohosi julmistunut ilme. Hän pamautti nyrkillään Scaroa suoraan naamaan ja sai Scaron nenästä purskahtamaan verta.

" Mene nyt siitä johonkin suojaan", Scaro kehotti riuskasti ja puolustautui miehen lyöntejä vastaan. " Mihin?" Maraleia mietti ääneen. Sitten hän kääntyi ja juoksi käytävään, Scaron taakse.

Teilia tuntui saavan voimia Scaron tempauksesta ja hän kiskaisi itsensä irti miehen otteesta. Mies sai vielä hänen käsivarsistaan kiinni, mutta Teilia riuhtaisi kätensä irti.

Teilia pinkaisi suoraan Scaron syliin. Scaron silmät laajenivat yllätyksestä, eikä hän osannut reagoida mitenkään. Teilia rutisti Scaroa hetken kuin hengen hädässä ja irtautui vasta sitten. " Mene turvaan", oli kaikki mitä Scaro sai sanottua. ( Se on siellä takana kaatumassa sohvalle tai jotain... *punastuu*)

Teilia kiersi Scaron taakse, Maraleian luo turvaan. " Oletko kunnossa?" Maraleia murehti huolestuneesti. " Olen, olen. Oletko sinä?"  Teilia vastasi levottomasti. " Olen kai", Maraleia huoahti.

" Scaro ei ole kunnossa", Teilia voivotteli ja vilkaisi hätääntyneenä Scaroa, joka yritti parhaansa mukaan puolustaa heitä kolmen ison miehen hyökkäyksiltä. Maraleia käänsi päänsä pois päästäkseen katsomasta.

" Äh, pomo suuttuu. Kutsutaan se itse paikalle", eräs mustaviittaisista ärähti kärsimättömästi. " Hyvä on sitten", toinen myöntyi ja vetäisi viittansa alta raskaannäköisen, kultaisen sormuksen, jonka päällä komeili iso, punainen rubiinin siru. Mies nosti sirun pois sormuksen päältä, kuin se ei olisi ollutkaan siinä kiinni ja heitti sen ilmaan, mumisten samalla jotain epäselvällä, matalalla äänellä. Sirpale katosi poksahduksen saattelemana. Scaro tuijotti hölmistyneenä paikkaa, johon rubiinin siru oli kadonnut ja Maraleiankin silmät olivat nauliintuneet siihen paikkaan. Teilia sulki silmänsä ja epäili pahinta. Kuka tämä "pomo" olikaan, hänen ilmaantumisensa paikalle ei varmasti ollut hyvä asia.

Täsmälleen sillä hetkellä, kun auringon ensimmäiset säteet muutaman minuutin päästä riensivät ikkunasta sisään, eteiskäytävän päässä välähti kirkas valo ja sitten siinä seisoi pitkä, ryhdikäs mies, jolla oli kalpea iho, kasvoissa arvet ja mustat, pitkät hiukset poninhännällä selkäpuolella. Mies näytti hyvin kopealta ja ylpeältä, mutta vanhanaikaiset vaatteet kiinnittivät ensimmäisinä Teilian huomion.

" Jaaha, te ette sitten selvinneet ilman minua", mies lausahti täyteläisellä, miellyttävän kuuloisella äänellä. " Surkimukset", hän lisäsi hetken kuluttua ja sylkäisi halveksivasti miesten jalkojen juureen. " Mutta mennäänpäs sitten meille, niin vieraittemme ei tarvitse odottaa", mies tuhahti värittömästi. " Kuten tahdotte, herttua Martellos", yksi miehistä sanoi ja kumarsi kunnioittavasti.

Scaro makaili kuluneella sohvalla ja Maraleia istui hänen viereensä. He ja Teilia olivat sopineet viettävänsä iltaa Maraleian kotona. Heidän tutustumisestaan oli nyt pari päivää ja heistä oli kehkeytymässä hyvää vauhtia ystäviä. " Milloinkohan Teilia tulee? Onko se taas jäänyt laittamaan niitä hiuksiaan", Scaro huokasi sangen terävästi. " Rauhoitu nyt", Maraleia tuhahti kyllästyneesti.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ovelta kuului koputus. Ovikellokin oli joskus ollut olemassa, mutta nykyään se roikkui puoliksi irti seinästä. " Mene sinä avaamaan", Maraleia kehotti. " Miksi minä?" Scaro huokasi, mutta alkoi nousta hitaasti ylös. " Sinähän odotit häntä niin kovasti", Maraleia huomautti puolihuolimattomasti ja sipaisi pari hiuskiehkuraa pois kasvoiltaan.

Scaro käveli ovelle ja avasi sen. Teilia odotti oven takana ja hymyili lämpimästi tylsistyneen näköiselle Scarolle. " Anteeksi, että kesti", Teilia pyysi ja arvioi Maraleian kodin nopealla silmäyksellä.

Ensimmäiseksi Teilian mieleen tuli, että miten joku paikka saattoi olla niin rapistunut ja kertakaikkisen likainen ja sotkuinen. Miten Maraleia pystyi asumaan täällä?

Maraleia oli hieman hermostunut, vaikka hymyilikin Teilialle vaimeasti. Teilia oli täällä ensimäistä kertaa. Mitä aina niin kaunis ja hieno ihminen, kuin Teil ajattelisi tästä purkuvalmiista asunnosta, jota Maraleia ei pystynyt eikä aina edes jaksanut laittaa tarpeeksi hyvään kuntoon yksinään ja vielä ilman rahaa? Scaro lysähti Maraleian viereen sohvalle.

" Ajattele miten turha laitos koulukin on. Minä en kehdannut olla siellä kauaakaan", Scaro naurahti hieman katkerasti. Maraleia painoi päänsä alas hieman kiusaantuneena. " Minä… äh… Minä en ole koskaan käynyt koulussa", hän mumisi. Scaro ei ehtinyt vastata mitään, kun Teilia älähti:" Mitä? Etkö sinä ole koskaan ollut koulussa? Miten se on mahdollista?"

" En minä ole koskaan ehtinyt ja kun olin lapsi, niin isää ei tietenkään kiinnostanut, joten minä en edes ajatellut koulua silloin kun olisi pitänyt olla siellä pari ensimmäistä vuotta. Ja myöhemmin sinne ei enää oikein osannut eikä kehdannut mennä", Maraleia kertoi hieman nolostuneena. Pitäisivätkö Teilia ja Scaro häntä nyt täysin tyhmänä? Teilia istui Scaron viereen sohvalle ja näytti melko neuvottomalta. " Tuo kuulostaa tosi uskomattomalta", hän totesi.

" En minäkään käynyt koulua kuin muutaman ensimmäisen vuoden", Scaro huomautti laiskasti. " Mutta osaat ainakin perusasiat", Teilia totesi kirpeästi. " Osaan minä hieman lukea ja osaan numerot melko pitkälle", Maraleia totesi kuin puolustukseksi. " Mutta ei se ole paljon", Teilia tuhahti ja hänen kasvoilleen kohosi miettivä ilme.

" Jospa minä opettaisin sinua? Ja Scarollekin voisin opettaa hieman lisää asioita", Teilia ehdotti ja hymyili säteilevästi. " Eihän Maraleiakaan osaa oikeastaan mitään, vaan on kuin joku oppimaton maalaistallukka", Teilia lisäsi sitten tuumivasti.

" Mitä se sinulle oikeastaan kuuluu?" Maraleia kysyi kipakasti. Ei Teilian silti tarvinnut alkaa nimittelemään häntä. " Älä nyt. En minä sitä pahalla sanonut", Teilia korjasi nopeasti. " Ei sinun tarvitse tällaiselle oppimattomalle maalaistallukalle mitään opettaa", Maraleia tiuskaisi. " Älkää nyt kehdatko", Scaro kiirehti sovittelemaan, kun sattuikin sopivasti istumaan tyttöjen välissä.

" Hyvä on, anteeksi, en minä ajatellut", Teilia huokasi alakuloisesti. " Ei se mitään. Mutta ei sinun tarvitse mitään alkaa opettaa", Maraleia tuhahti töykeästi, mutta selvästi lientyneenä. " Älkää jaksako riidellä", Scaro huokasi tuskastuneesti.

Maraleia pyyhkäisi äskeisen kiistan pois, nyt kun se oli sovittu ja ehdotti: " Mitä jos syötäisiin jotakin?" " Ihan sama", Scaro haukotteli, mutta Teilia hymyili lauhkeasti ja vastasi heti:" Miksei? Olisi mukava laittaa ruokaa."

Tytöt alkoivat tehdä yhdessä juustopastaa. Scaro makaili sohvalla ja katsoi heidän touhujaan ponnettomasti. " Toivottavasti tämä nyt onnistuu", Teilia huolehti. " Älä huoli, minä olen laittanut lähes koko ikäni ruokaa itselleni", Maraleia rauhoitteli hymyillen.

Teilia kääntyi ja vilkaisi saamattoman oloista Scaroa. " Mikset sinäkin tekisi jotain tuon sohvalla lojumisen sijaan?" hän ehdotti. " Tehän teette kaiken aivan vapaaehtoisesti. Miksi minä edes tuppaisin mukaan sotkemaan koko puuhan?" Scaro kysyi ilkikurisesti virnistäen. " Ei hän kuitenkaan auta, miksi edes yrität?" Maraleia hymähti sopuisasti.

" Voihan hän sentään jotain tehdä", Teilia totesi ja vilkaisi olkansa yli Maraleiaa. Sitten hän kääntyi takaisin Scaron puoleen ja komensi kylmäkiskoisesti:" Ylös siitä! Voit sinä sentään jotain tehdä." " Okei sitten", Scaro huokasi ja punnersi itsensä ylös. " Missä me edes syödään. En ole nähnyt täällä pöytää", Scaro huomautti.

" Isän huoneesta on ovi yhteen huoneeseen, jota me pidämme ruokailuhuoneena. Sieltä on myös ovi vessaan", Maraleia vastasi edes kääntymättä Scaroon päin.

Tytöt saivat ruoan valmiiksi ja he siirtyivät Maraleian mainitsemaan huoneeseen ruoan kanssa.

" Yritin vähän saada tätä huonetta siistimmäksi. Toivottavasti ette pidä tätä aivan kamalana", Maraleia kertoi hieman hermostuneen oloisesti. " On tämä paljon siistimpi", Teilia huomautti tyynesti. " Tästä ruoasta muuten tuli oikein hyvää", hän lisäsi tyytyväisenä.

" Mitä sanoisitte muuten, jos ehdottaisin, että menisimme jollekulle meistä tänään yöksi?" Teilia ehdotti ja hänen hermostuneesta äänensävystään huomasi että hän oli miettinyt tätä asiaa jo. " Ei meille ainakaan", Scaro henkäisi nopeasti, hivenen hätääntyneesti.

" Meillekään ei voi tulla. Isä", Maraleia totesi lyhyesti. " Meilläkin on liian vähän tilaa", Teilia huokasi alakuloisesti. Tästä ei sittenkään taitaisi tulla mitään.

" Mutta miksei Scarolle käy?" Teilia keksi kysyä, kummastellen Scaron nopeaa kieltäytymistä. " E- ei se vain käy", Scaro tokaisi lyhyesti.

" Älä jaksa. Et vain kehtaa näyttää meille kotiasi, koska se on niin surkea", Maraleia kiusoitteli. " Ei se sitä ole", Scaro kiisti. " No mitä sitten?" Maraleia kysyi kummastuneesti. Miksi Scaro ei voisi päästää heitä kotiinsa? Mitä hän piilotteli?

" No, kai se sitten käy", Scaro tuhahti. Ikään kuin hän olisi halunnut päästä äkkiä aiheesta eroon. " Ihanaa! Syödään nyt, sitten Maraleia voi ottaa tavaransa mukaan ja mennään meidän kautta", Teilia hihkaisi ilahtuneena, vaikka häntä ihmetyttikin Scaron käytös. Scaro ei sanonut mitään, vaan söi vaiteliaana ruokansa loppuun.

Maraleia otti mukaansa yöpuvun, kamman ja muun tarpeellisen. Sitten he menivät Teilian luo hakemaan Teilian tavaroita. " Minkähän yöpaidan minä ottaisin?" Teilia mietti ääneen ja penkoi vaatelipastoaan. " Samahan se on", Scaro huokasi kyllästyneesti. " Eikä ole", Teilia väitti vastaan, mutta heitti silti yhden yöpuvuistaan pieneen reppuun, johon hän pakkasi tavaransa.

Scaro asui Teilin kodin vastapäätä olevassa kerrostalossa. " Tämähän on hieno!" Maraleia huudahti ihastuneesti, kun astui ovesta sisään. " Äh, ihan ok", Scaro vastasi vaatimattomasti. " Eipäs. Mikset ole kertonut, että asut näin hienossa asunnossa, vaikka koko seutu ja tämä rakennuskin ovat täysin purkuvalmiita?" Maraleia väitti vastaan.

" Katsokaa! Täysin minun ikkunaani vastapäätä", Teilia hihkaisi ja katsoi eteiskäytävän päässä olevasta ikkunasta, josta tosiaan näkyi hänen huoneeseensa. Scaro mumisi vaivautuneena jotain epäselvää.

Kaupungin laitamilla…

" Mistä sinä edes tiedät missä se tyttö on? Tämä kaupunkihan on aivan himputin iso", yksi tummista, mustaviittaisista miehistä äksyili melko ärtyneen kuuloisena. Toinen heistä hymyili melko kierosti ja vihelsi kimakasti. Jostain korkeuksista kuului kimakka kiljaisua muistuttava ääni ja sieltä syöksyi suhteellisen eksoottisen näköinen lintu, suoraan viheltäneen miehen olkapäälle. " Katsos näin", mies lausahti tyytyväisenä.

" Oletko varma että tuo linnun kuvatus löytää ne?" Joku huppupäisistä miehistä kysyi epäilevä sävy äänessään. " Löytää se. Sitten meidän pitää vain käydä noutamassa pomolle ne kakarat", mies nauroi häijysti ja lähetti linnun lentoon.

Scaron kotona…

" Tämä on varmaan sinun huoneesi?" Maraleia ehdotti hymyillen. " Juu, on", Scaro vastasi puoliääneen. " Eihän tämä ole ollenkaan hullumpi. Hieman ehkä kuluneen oloinen, mutta ei paha", Teilia virkkoi rauhallisesti.

Maraleia siirtyi ihmettelemään marsu julistetta Scaron työpöydän päällä ja Scaro seurasi Maraleiaa. Teilia vilkaisi puolihuolimattomasti katonrajaa, josta maali oli karissut vähän pois ja kirkaisi.

" Mitä nyt?" Scaro kysyi ja kääntyi hätäisesti. Maraleiakin kääntyi katsomaan Teiliaa pelästyneen oloisena. Teilia osoitti suu auki katonrajaan. Sieltä lennähti huoneeseen kummallisen värinen, hieman haukan näköinen lintu. " Se… se ilmestyi tyhjästä!" Teilia kirkaisi tuijottaen silmät selällään lintua.

" Tyhjästä? Eihän se ole mahdollista. Ehkä se on lentänyt joskus ovesta ja jäänyt minun huoneeseeni", Scaro ehdotti kummastuneena ja seurasi katseellaan huonetta ympäri lentelevää lintua. " Se ilmestyi tyhjästä! Yhtäkkiä se oli vain siinä!" Teilia intti. " Mitä sinä sanot, Maraleia?" Teilia kysyi ja kääntyi kuin apua anellen Maraleian puoleen.

" Minä… minä en näe mitään lintua", Maraleia mumisi tuskaisen oloisesti ja piteli päätään. " Mikä sinun on?" Scaro huudahti säikähtäneesti ja harppasi Maraleian viereen. " En minä näe sitä… äh, päätä särkee", Maraleia valitti.

" Tuossahan se on", Scaro sanoi hivenen epäilevän kuuloisesti ja viittasi edelleen huonetta kiertävään lintuun.

" En minä näe sitä", Maraleia vannoi ja kohotti hieman päätään. " Maraleia, oletko kunnossa?" Teilia kysyi huolestuneesti ja katsoi levottomasti Maraleiaa. " Päätä särkee. Tuntuu kuin pääni räjähtäisi kohta", Maraleia mutisi tuskaisen oloisena.

" Eihän…eihän tämä ole mahdollista? Ensin tuo lintu ilmestyy Teilian mukaan tyhjästä ja sitten Maraleia ei näe sitä", Scaro ihmetteli levottoman ilmeen ilmestyessä pikku hiljaa hänen kasvoilleen. Teilia vilkaisi ahdistuneena Scaroa. " Ei se olekaan. Ja mistä tämä Maraleian päänsärky ilmestyi?" hän totesi säikähtäneenä.

" Päätäni alkoi särkeä heti, kun Teilia näki tuon linnun", Maraleia mumisi. Scaro katsoi lintua tarkkaan ja samassa se katosi. Sen ääriviivat sumenivat nopeasti ja sitten se katosi kokonaan. " Mihin se meni?" Teilia huudahti. Scaro aukaisi ällistyneesti suunsa. " Minä… päänsärky katosi", Maraleia henkäisi typertyneesti.

" Mitä tämä on? Minä en ymmärrä", Teilia murehti peloissaan. " Ei…ei tällaista tapahdu oikeasti", Scarokin puuskahti. " Tämä on mahdotonta", hän jatkoi hyvin painokkaasti. " Mutta se tapahtui silti", Maraleia huomautti ahdistuneen oloisena.  

Toisaalla…

" Selvä. Se tuli takaisin", mies lausahti tyytyväisesti, kun lintu lennähti takaisin hänen olkapäälleen. " No, mihin meidän pitää mennä?" joku muista kysyi tympääntyneesti. Mies nosti linnun varovasti olkapäältään kädelleen ja puhui sille jotain laulavalla, epäselvällä äänellä. Lintu rääkäisi kirkkaasti. Mies hymähti ja antoi linnun lennähtää kädeltään takaisin olkapäälleen.

" No? Voisit jo kertoa", yksi huppupäisistä miehistä äyskähti tyytymättömästi. " Ihan vain parin korttelin päähän. Koko konkkaronkka on ilmeisesti samassa paikassa. Sehän vain helpottaa meidän työtämme. Pitää muistaa esittää heille kiitokset", mies vastasi katalasti hymyillen. " Mennäänpäs sitten, ettei pomo hermostu. Hän ei tunnetusti pidä odottamisesta ja tästä tulee luultavasti melko arvokas saalis", yksi miehistä naurahti käheästi.

Scaron ja Maraleian äskeisen puheenaiheen, yökerhon, yläkerroksen ikkunasta katsoi kujalle 14-vuotias tyttö. " Äiti, minä haluan mennä ulos", tyttö kinusi. " Sinä tiedät, että ulkona on jo pimeää ja nämä ovat vaarallisia seutuja", tytön äidin ääni sanoi rauhoitellen.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

" Äiti, minulla on tylsää!" tyttö valitti ja rojahti sängylleen makaamaan. " Minä en saa koskaan mennä ulos ja kohta minulla ei ole enää yhtään kavereita. En minä edes kehtaa pyytää ketään tänne", tyttö nurisi synkkänä ja puri tyytymättömästi alahuultaan.

Neitokaisen nimi oli Teilia Andorge. Hän oli ollut varsin suosittu koulunsa oppilaiden keskuudessa älynsä ja kauneutensa ansiosta. Mutta puoli vuotta sitten hänen isänsä oli kuollut ja jättänyt äidille sievoisen kasan velkoja. Äiti oli ollut hyvässä asemassa töissä ja he olivat asuneet hienossa omakotitalossa. Isän kuoleman jälkeen rahat menivät kuitenkin tämän velkoihin ja Teilia tipahti koulun monarkian huipulta tänne likaiseen, rapistuneeseen kaupungin osaan ja pieneen asuntoon yökerhon yläkerroksesta. Sen jälkeen elämä ja varsinkin koulu oli ollut yhtä helvettiä. Hän ei saanut enää uusia vaatteita, eikä mitään ja koulussa sai jatkuvasti kuunnella nälvimistä. Ja äiti oli äreä ja yritti elättää itsensä ja tyttärensä velkojen seassa.

" Teilia-kulta, sinun on vain nyt sopeuduttava", äiti sanoi ja käänsi katseensa hieman syyllisenä poispäin tyttärestään. Teilia nousi ja käveli äitinsä luo. Teilian äitikin nousi, kuin tukkiakseen tien ovelle.

" Äiti, minä vain käväisisin tuossa ulkona, kun siinä on pari tyyppiä. Eikö minulla saisi olla kavereitakaan?" Teilia mankui ja veti kasvoilleen mahdollisimman säälittävän ilmeen.

" Äiti, minä haluan kavereita. Antaisit minun nyt mennä. Olisin koko ajan tuossa näkyvillä", Teilia jatkoi anomista ja värisytti valheellisesti silmäripsiään. Katse, jonka hän loi äitiinsä, olisi sulattanut kivenkin.

Teilian äiti naurahti hieman avuttomasti ja totesi alentuneena: " No, mene sitten. Mutta älä viivy kauan ja pysy koko ajan näkyvillä."

Teilia kääntyi ja hymyili itsekseen. Jes, onnistuin, hän ajatteli ja hymyili riemukkaasti. Teilian äiti antoi kasvoilleen kohota vienon hymyn ja katsoi tytärtään. " Minkäs minä sinulle mahdan", hän huokaisi.

Teilia juoksi portaat alas, mutta pysähtyi ovella. Hän avasi oven varovasti, kurkkasi arasti ulos, sulki oven ja avasi sen taas. Teilia veti syvään henkeä ja sulki oven takanaan. Hän käveli ulkopuolisesti nähtynä varmoin askelin kahden nuoren luo, vaikka häntä oikeasti jännitti. Millaisia olisivat nämä kaksi, hänen arvionsa mukaan suunnilleen hänen ikäistään nuorta?

Toinen nuorista, poika, kääntyi ja siristi silmiään. " Kas, sieltähän saapui toinenkin neito iltaa piristämään", poika sanoi. " Älä kehtaa, Scaro", tyttö tuhahti ärtyneesti. Poika, ilmeisesti Scaro, virnisti tytölle takaisin ilkikurisesti, mutta tyttö näytti hänelle edelleen hapanta naamaa.

Teilia nielaisi ja kysyi sitten, aloittaen hieman epävarmasti: " Tuota, hei, minä olen Teilia." Tyttö hymyili hänelle kainosti ja kertoi hiljaa: " Mi- minä olen Maraleia Secylion." Sitten hän viittasi poikaan päin ja totesi kuivasti: " Scaro Dreqway. Älä välitä liikaa hänen puheistaan."

" Osaan minä itsekin puhua", Scaro äyskäisi. Teilia oli oikeastaan hieman hämmentynyt näiden kahden kinastelusta, eikä osannut oikein sanoa mitään. Hän sanoi väliin, vain saadakseen Scaron ja Maraleian lopettamaan: " Minä… minä asun tuolla yökerhon yläkerrassa." Teilia heilautti kättään melko välinpitämättömästi yökerhoa kohti.

" Mitä, omistatteko te tuon nuhjuisen yökerhon? Siis, anteeksi, ei nuhjuisen, kun", Maraleia kysyi ja alkoi sitten heti perään korjata puhettaan, peläten ilmeisesti Teilian loukkaantuvan. " Ei. Emme me omista sitä", Teilia keskeytti. " Siellä oli vaan muutamia huoneita vuokralla ja muutakaan ei ollut tarjolla."

" Saisinko minäkin sanoa jotain?" Scaro keskeytti melko tylsistyneen oloisena. Teilia vilkaisi hieman kiusaantuneena Scaroon päin, eikä oikein tiennyt mitä tästä ajatella. " Tietysti, mitä sinä haluat sanoa?" Maraleia kysyi jokseenkin töykeästi. " En mitään erikoista. Ja johan minä sanoin jotakin", Scaro virnuili ja kohautti olkiaan.

Toisaalla

Pahasti piestyn näköinen nainen istui pimeän, kostean, vankiselliä muistuttavan huoneen nurkassa. Hän siristi silmiään, kun raskas ovi avattiin kammion toisella seinustalla, kirkkaan valonsäteen langetessa suoraan hänen verisille kasvoilleen.

Nainen nousi vaivalloisesti seisomaan. Hän nojasi toisella kädellään seinään, mutta ei antanut minkään näkyä kasvoiltaan, vaan piti ne täysin ilmeettöminä. " Haluaisitko jutella tänään meidän kanssamme vai onko sinusta mukavampaa istua täällä?" äänen omisti tumma hahmo, joka oli juuri astunut ovesta sisään. Hahmo oli musta vaatteitaan, hiuksiaan ja pikimustia silmiään myöten.

" En koskaan", Halidar sähähti kiukkuisesti. Hänen kasvonsa eivät edelleenkään kuvastaneet minkäänlaisia tunteita, mutta hänen silmissään näytti suorastaan kipinöivän.

" Sinä olet kyllä äärimmäisen sitkeä. Olet ollut täällä jo kuusitoista vuotta, etkä ole vieläkään päästänyt suustasi paljon mitään", hahmo totesi synkän huvittuneesti.

"Sinä tiedät sen jo. Vaikka uhkailisitte minua millä tahansa, niin minä en puhu", Halidar sanoi melko kyllästyneesti ja venytteli hienoisesti. Tästä oli jo puhuttu ja Halidar oli osoittanut, että mikään voimankäyttö ei häneen tehoaisi. Ja hahmolle ei tainnut tulla mieleen, että muunkinlaista uhkailua olisi. Siinä Halidar erehtyi, sen hän sai pian havaita. " Niin, olen huomannut", tumma hahmo myhäili ovensuussa. Hänen kasvoilleen alkoi kohota pikku hiljaa erittäin ylimielinen, voittajan ilme. " Mutta sinun tyttäresihän voisi puhua?" Halidarin kasvoille kohosi hitaasti kauhistunut ilme.

Halidar keräsi muutamassa, kauhistuttavassa minuutissa edes osan, juuri äsken murentuneesta vastarinnastaan kasaan. " Ei, hän ei edes tiedä mitään!" Halidar kivahti ja ällistyi itsekin äänensä päättäväisyyttä. Hänestä tuntui, kuin jokin olisi juuri tarttunut hänen sydämensä ympärille ja piti sitä lujasti otteessaan. " Niin, ehkä ei", tumma hahmo huokasi ja painoi päänsä. Sitten hän kohotti kasvonsa. Niillä oli todella häijy virne. " Mutta sinähän puhuisit, jos me uhkaisimme leikellä hänet kappaleiksi?"

Halidar katsoi kylmästi tummaa hahmoa. Hän kuitenkin pelkäsi hieman, että hahmo näkisi niissä sen kauhun, joka oli juuri puhaltanut hyytävän tunteen hänen rintaansa. " Ette te tiedä missä hän", Halidar totesi. Se kuulosti kuitenkin enemminkin syytökseltä, kuin toteamukselta. " Kyllä me hänet löydämme", hahmo nauroi häijysti.

" Osoitit muuten valtavaa älykkyyttä, kun sain keploteltua lapsesi ulos täältä", hahmo totesi puolihuolimattomasti, kuin kehuen. Sanojen pintakuoren alta kuitenkin kuulsi pienoinen katkeruus. " Te olisitte… pilanneet hänet", Halidar sanoi heikolla, tuskin kuuluvalla äänellä. Hyytävä tunne tuntui jäätäneen hänen entisen, osaksi teeskennellyn, itsevarmuutensakin. " Noh, hän ei tiedä tuskin mitään todellisesta itsestään. Ei liene vaikeaa kertoa hänelle oma versiomme", hahmo virnisti katalasti ja kääntyi niine hyvineen kannoillaan ja astui ulos ovesta. Juuri kun hän oli sulkemaisillaan raskaan oven, hän kuiskasi verta hyytävällä, matalalla äänellä: " Huomenna on viimeinen tilaisuutesi kertoa. Harkitse tätä tarjousta yön yli. Minun mieheni ovat valmiita repimään sydämen irti tyttäresi rinnasta ja leikkelemään sen kalanruoaksi vain minun sormieni napsautuksesta. Mieti asiaa." Ovi painui kiinni raskaasti kolahtaen ja jätti jälkeensä kaiken syövän pimeyden. Halidar painoi silmänsä kiinni ja hänen silmänurkkaansa kohosi kristallinkirkas kyynelhelmi. Halidar pyyhkäisi sen nopeasti pois.

Halidar rojahti voimattomana takaisin lattialle. Hän hengitti raskaasti, mutta samassa hänen vasemmasta silmänurkastaan lähtevä, tumma kuvio alkoi kihelmöidä kiusaavasti. Halidar ei pariin sekuntiin voimattomuutensa keskellä tajunnut mitä se tarkoitti, mutta pikkuhiljaa hän alkoi ymmärtää. Halidar nojautui seinään ja kampesi itsensä istumaan. Sitten hän kohotti kasvonsa ja nauroi, ensimmäistä kertaa kuuteentoista vuoteen.

" Se on tapahtunut! Tätä varten hän syntyi. Tätä varten HE syntyivät! Vain tätä varten! He siis todella loppujen lopuksi kohtasivat. Tästä se alkaa", Halidar nauroi. Hänen poskillaan valuivat kuumat kyyneleet, mutta tällä kertaa toivosta. Lämmin, lauhkea tuuli puhalsi kylmän henkäyksen pois hänen mielestään ja sydämestään.